Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinakirja

Tänne voi kirjoittaa tarinansa, mikäli ei omista hoitosivua.

HUOM! Tarina kannattaa ensin kirjoittaa valmiiksi jollakin tekstinkäsittelyohjelmalla ja kopioita sieltä viestikenttään. Suntuubilla on tapana syödä viesti, jos sen kirjoittamisessa kestää pitkään.

Vanhan tarinakirjan voi löytää....ei enää mistään, koska shinybook kuoli. :(

Vieraskirja  1  2  3  > [ Kirjoita ]

Nimi: Dei

21.10.2017 22:46
Luku 4.

Metsään jääneet kouluttajat jäivät seisomaan paikalleen. Kirito poika joutui sulattelemaan asiaa ennen kuin tajusi, että hänen pikku ystävänsä Camil oli karannut syvemmälle metsään. Pelko kapusi pojan pisaman täytteisille kasvoille. Paniikki alkoi loimuta seikkailijanuoren rinnassa. Mitä hän oli tehnyt? Miksi hänen aloituspokémoninsa lähti? Nämä ja moni muu kysymys pyöri pojankoltiaisen päässä. Raskas hengitys täytti metsä aukion.

"Rauhoitu, Jay. Kyllä kaikki järjestyy. Me löydämme sen tyttö shinxin aivan varmasti." rauhoitteli Kawaii. Tytön kirjavat silmät tuijottivat pojan vihreitä silmiä rauhoittaakseen vanhempaa kouluttajaa enemmän. Vihreät silmät painuivat hitaasti kiinni, hengitys alkoi tasaantumaan, ja lopuksi kuului hatara huokaisu Jayn kuivilta huulilta.

"Hyvä on. Jos olet tuota mieltä, mistä meidän pitäisi sitten aloittaa. Camil voi olla ihan missä vain!" sinitukan kylmä ääni sanoi tiukasti. Miehenalku ei ollut ollenkaan varma, jos hän löytäisi pientä sinistä ystäväänsä enää. Juuri nyt tuntui siltä, ettei valoa näkyisi enää tunnelin päässä.

Kuitenkin ajatus siitä, mitä kaksikolla olisi vielä edessä, sai masentuneen nuoren päättämään, ettei luovuttaisi pikku prinsessansa luottamusta, ja jättäisi sitä yksin metsään. Pojan pää kääntyi suuntaan, minne karvapallo oli rynnännyt. Askel askeleelta pitkähkö nuorukainen lähti seuraamaan reittiä, lolita-tyttö kannoillaan.

*********************************************************************** ****

Minä ja gligar lähdimme ulos puskasta, yrittäen selvittää mistä suunnasta tulin. Katsoimme ympärillemme ja ihmettelimme, miksi kaikki näytti niin samalta. Arvaamatta vesi alkoi sataa niskaamme. Tunsin turkkini kastuvan, joten ryntäsin takaisin puskaan turvaan. Gligar seurasi perässä hänenkin kastuttuaan. Pudistelin turkkiani saadakseni veden pois. Katsoessani ulos puskasta, olin näkevinäni jotain kiiltävää puun alla. Se oli valkoinen ja näytti hieman läikikkäältä.
"Gligar katso, tuolla on jotain kiiltävää! Mennään katsomaan!" lähdimme pää kolmantena jalkana katsomaan, mikä asia olisi, sateesta välittämättä. Ollessamme aivan vieressä, tajusimme sen olevan muna! Silmäni kiiluivat ajatuksestakin antaa muna Jaylle, anteeksipyynnöksi siitä, että lähdin evakkoon. Gligar katsoi minua mietteisenä ja kysyi:
"Mitä aiot tehdä sille ja miten aiot kuljettaa sen ison munan?"
Kysymys sai minut miettimään. Kuljettaminen olisi todella haastavaa näin nelijalkaisena. Yritimme yhdessä miettiä, miten kuljettaa muna.

"Entä jos laitetaan se sun selkään?" gligar ehdotti.
"Ei, ei se mahdu." pudistelin päätäni verraten isoa munaa ja pientä selkääni.

"Entä pyörittäminen?"

Tuo ehdotus sai hyväksyntäni. Aloimme gligarin kanssa vaivalloisesti vierittämään munaa eteenpäin. Se oli hyvin vaikeaa, sillä muna heittelehti vasemmalle, oikealle ja ylös sekä alas. Päästimme ääniä yrittäessämme vierittää muna, joka heittelehti suuntaan, jos toiseen. Äänemme saattoi olla sen verran kova, että se kuului ainakin metrien päähän, mutta emme välittäneet siitä. Kunhan muna pääsisi Jayn luokse, niin kaikki olisi hyvin.

*********************************************************************** ****

Jay pudisteli päätään ja katsoi ympärilleen neuvottomana. Kuinka hän muka löytäisi kumppaninsa isosta metsästä, joka vielä näytti jokaisesta suunnasta melkeinpä samalta. Pojan hiukset olivat litimärät ja kiinni tuon otsassa. Myös vaatteista valui vettä pisaroina maahan. Kawaii repäisi sinitukan kättä.

"Kuuntele!" kuiskasi Kawaii. Molemmat hiljenivät ja kuuntelivat tarkkaan. Lähistöltä kuului pieniä vinkaisuja, ähkintää ja voihkintaa. Molemmat lähtivät juoksujalkaa äänien perään. Löydettyään äänten lähteen, pisamanaaman kasvoille välähti suuri, ilontäytteinen hymy, joka pian muuttui virneeksi. Kahden kouluttajan nenien edessä oli gligar, muna ja tietenkin... Camil!

"Ai täällä sinä olet ollut! Ja mitä sinä oikein olet löytänyt uuden ystäväsi kanssa?" naurahti nuorukainen pikku ystävälleen. Tyttöpokémon vain äännähti tyytyväisenä. Gligar tuijotti isoilla, sinisillä silmillään kouluttajapoikaa. Tämäkö oli muka Camilin omistaja? Liila otus ei olisi mistään maailmasta arvannut ystävänsä kouluttajaa pojaksi, varsinkaan tuon näköiseksi. Siniset silmät siirtyivät kohti lolitaa. Kuka sitten tuo tyttö oli?

"Camil, olen pahoillani, että tein sinusta mustasukkaisen. Olisi pitänyt arvata, että olet kiintynyt tähän hurmaavaan nuorukaiseen!" naurahti Kawaii hieman vitsiä heittäen. Sinitukka tuijotti murhaavasti albiinoa ja ärähti:

"Oliko tuo kohteliaisuus vai sarkasmia?!"

"Älä nyt loukkaannu! Se oli kohteliaisuus, tai niin ainakin luulen?" naureskeli kirjava silmäinen naikkonen. Ryhmä naureskeli yhdessä, paitsi Jay, joka oli mennyt puun alle murjottamaan. Hetken ajan päästä poika kuitenkin leppyi. Muistaessaan vielä munan olemassa olon, laittoi pisamanaama munan laukkuunsa, jotta se pysyisi tallessa. Munan ollessa turvassa porukka lähti yhdessä tallustamaan kohti sivistystä, toisin sanoen kaupunkia.

*********************************************************************** ***********
Päästyään takaisin sivistyksen pariin Kawaii toivotti muulle porukalle hyviä jatkoja.


"Minun täytyy itse jatkaa omaa matkaani, mutta ehkä me vielä näemme tulevaisuudessa!" tyttö hymyili kaunista hymyään vilkuttaen uusille ystävilleen, jos heitä siksi pystyi jo kutsumaan. Muut jäivät katsomaan tytön loittonevaa selkää. Kolmikon kesken oli syntynyt syvä hiljaisuus, jonka kuitenkin rikkoi nuorukainen.

"On se varmaan meidänkin aika mennä varastoimaan voimia huomiselle. Sinäkin voit Gligar tulla mukaan, jos se sinua miellyttää. " sanottu otus tuijotti poikaa silmät pyöreinä, kiiluvina onnenkyyneleistä. Se ryntäsi halaamaan farkun lahjetta tiukasti. Vihreät silmät vilkaisivat skorpionia muistuttavaa olentoa pieni hymy kasvoillaan.

"Ettei minun tarvitsisi koko ajan puhutella sinua Gligarina, niin kelpaisiko, että kutsun sinua vaikkapa Sasoriksi? Olethan käytännössä lentävä skorpioni." hymähti pojankloppi. Gligar mietti asiaa hetken aikaa, ennen kuin alkoi vimmatusti nyökyttää päätään myönteisesti. Niinpä kolmenpoppoo lähti kävelemään yösijalleen.

Uni alkoi painaa pojan silmäluomia tuon kävellessä käytävällä kohti huonettaan numerolla 014. Päästyään oven luokse kolmikko ryntäsi sisään. Kaikki olivat päivän seikkailun takia aivan poikki. Pokémonit ryntäsivät jo vällyjen alle, mutta Jay jäi sulkemaan oven, ja katsomaan kahden otuksen löytämää munaa. Kouluttaja laski kassinsa maahan varovasti, otti munan huolellisin elein pois laukusta ja tutkaili sitä. Nopein askelin nuori mies meni huoneessa olevan kaapin eteen, otti sieltä ylimääräisen peiton ja kietoi sen munan ympärille, jotta kallisarvoinen löytö pysyisi lämpimänä. Kapaloinnin jälkeen pisamanaama laski munan takaisin kassiin, huokaisten raskaasti. Heittäen päällään olevat paidat huoneen nurkkaan, nopeasti vetäen farkut päältään samaan nurkkaan, rojahti hyväkuntoinen miekkonen sänkyyn pokémonien seuraan. Kouluttaja viskaisi peiton päälleen, sulki viimein silmänsä ja antoi itsensä painua untenmaille.

*********************************************************************** ***********
Auringon ensisäteet valaisivat hennolla valollaan huoneen sienien ylänurkkia. Raskas, mutta lähes äänetön hengitys kuului ympäri huonetta. Ketään huoneessa olevista ei ollut vielä herännyt. Jos hengitystä ei laskettu, huone oli lähes täysin äänetön. Seinällä olevan kellon sekunti viisari tikitti ärsyttävää tikitystään, minuutin täytyttyä viisarit liikkuivat eteenpäin, mutta hitaasti. Valonsäteet hipuivat kelloon. Jos kukaan olisi katsonut kelloa, he olivat voineet kertoa kellon olevan viisi minuuttia vaille kahdeksan aamulla.

Valo kiersi huonetta ympäri minuutti minuutilta. Hitain elein se lipui kohti sänkyä, missä seikkailijat vetivät vielä unta kaaliin. Valo osui jo peiton alanurkkaan. Tuo kohta muutti väriään eloisammaksi, ehkä hieman kellertävämmäksi. Ennen kohta oli tummanharmaa, mutta valonsäde muutti sen näyttämään hieman likaisen sävyiseltä vaaleanharmaalta. Täkissä oli myös kuvioita, jotka tietysti myös muuttuivat väriltään. Koukerokuviot olivat ennen mustia, nyt enemmän tummanharmaita. Valoisuus huoneessa vain kasvoi ja pian se osuikin sängyssä makaavien kasvoihin. Tämä päivä saisi alkuun uudet erilaiset seikkailut.

//Anteeksi tarinan kirjoittamisen kesto. Ajatus ei ole meinannut oikein kulkea

Nimi: Dei

04.06.2017 11:46
Luku 3.

Aamu alkoi sarastaa Cordovan Townissa, mikä sai aikaan suuren väriloiston taivaanrannassa. Taivas oli värjääntynyt vaaleanpunaiseen, persikan sävyyn, oranssin vivahteisiin, sekä kellertävän. Purppurat pilvet näyttivät leijuvilta hattaroilta, joiden sokeri oli hieman sulanut, sillä pilvet kimaltelivat hieman aamuauringon säteiden osuessa niihin.


Valonsäteet lävistivät ikkunalaisin helposti, verhot ikkunassa olivat koskemattomat, ja ne roikkuivat pölyisen näköisenä ikkunakarmien vierellä. Valokeila ulottui sängyssä nukkuvan vierailijan ja tuon matkaseuralaisen silmiin. Ensin valoilmiöön heräsi siniturkkinen otus, jonka päätöyhtö sojotti joka suuntaan. Närkästyneet kullankeltaiset silmät tuijottivat ikkunaa kohti, vinkaisi tympääntyneenä. Se tuijotti allaan olevaa poikaa, joka nukkui tyytyväisenä kirkkaasta valosta huolimatta.


Hiljalleen shinx alkoi liikehtiä, se venytti selkänsä oikein pitkäksi, nojasi eteenpäin ja suoristi jalkansa. Pieni haukotuskin saattoi lipsua pienen ystävän huulilta. Camil ravisti lopuksi koko kroppaansa ja oli nyt täydellisesti hereillä. Naaraspuolinen pokémon hyppäsi alas sängyltä lattialle hienoisen tömähdyksen kera. Kiiluvat silmät ammollaan karvaturri tuijotti huoneen jokaista nurkkaa lattiasta kattoon.


Pienin töppö askelin siniturkki astelin huoneessa, nuuhki punaisella nenällään kopperon hieman tunkkaista ilmaa, lopuksi aivastaen pölyn takia. Tuo sai aikaan sen, että pedissä vielä lymyilevä nuori matkajaa havahtui hereille.


Hiukset aivan sekaisin, silmät pöllähtäneinä ja naama tokkuraisena poika tihrusti ympärilleen. Käsi hidas liikkeisesti haroen takkuisia sinisiä kutreja samalla, kun poika raapi rintakehäänsä haukotellen. Unikeko tuijotti lattialla istuvaa kumppaniaan.


"Huomenta sinullekin, Camil!" mutisi Jay karhealla äänellä, mikä johtui siitä, että poika oli vasta herännyt maittavilta yöunilta. Lattialla toljottava otus vinkaisi vastaukseksi nuorukaiselle, mikä sai tuon mainitun teinin hymyilemään suuresti. Nuorenherran päässä hyöri vain yksi asia, tästä päivästä tulisi paljon parempi, mitä eilen. Pojankloppia otti vieläkin päähän eilinen epäonninen matka ja se, että oli nolannut itsensä pikkutytön nenän edessä.


Hatarasti nousten kouluttaja alkoi kävellä kohti tavaroitaan samalla, kun Camil katsoi lattian rajasta ikkunan läpi, mitä siellä oikein tapahtui. Aurinko paistoi edelleen, pieniä ja ohuen näköisiä pilviä saattoi nähdä joissain kohtia taivasta. Kiillosta loistavat suuret silmät katsoivat kiinnostuneena, kun näkymään saapui pokémon.


Tätä eläintä nuori shinx ei ollut nähnyt ennen, mutta ei se muutenkaan ollut tavannut oikein muita pokémon lajeja pidgeyn lisäksi, ainakaan vielä. Olento leijui puun varjossa, sen väriä ja yksityiskohtia oli vaikea erottaa, mutta se näytti lilahtavalta ilmapallolta. Tämä liila leijuva möykky tuijotti intensiivisesti pikku nelijalkaiseen, mikä sai tämän äännähtämään hieman pelokkaana.


Vikinä kaikui jopa nuorukaiseen, kuka oli juuri harjaamassa linnun pesältä näyttävää tukkaansa. Hänen päänsä kääntyi, silmät laajentuivat nähdessään aavetta sekä ilmapalloa muistuttavan eläimen. Pojankoltiaisen käsi syöksyi nopeasti nappaamaan pokédexinsä, jotta saisi tietää, mikä tuon lilan pallukan nimi oli.


"Pokémon: Drifloon, tyyppi: aave ja lento pokémon. Drifloonit muistuttavat paljon ilmapalloja, mikä on johtanut siihen, että pikku lapset nappaavat niitä niiden jaloista, mitkä muistuttavat naruja." laitteen ääni selosti tietoa. Nyt tuntui siltä, että huoneeseen olisi laskeutunut jännittävä hiljaisuus.


"Camil, tule! Meidän täytyy nähdä tuo drifloon lähempää ." Jay huusi shinxilleen. Sanottu tyttö pokémon loikkasi omistajansa olkapäälle. Kaksikko juoksi ulos uuden otuksen luo. Aave pokémon oli pysynyt paikallaan.


Aave katsoi pikimustilla silmillään kohti parivaljakkoa. Pienempi kaksikosta tunsi selkäkarvansa nousevan pystyyn, pääkopan syvissä uumenissa siniturkki vaistosi vaaran, mikä sai tuon raajat lamantumaan pelosta.


"Camil, tyttöseni! Eiköhän katsota, kuinka vahva tuo drifloon oikein on!" kouluttaja nuorukainen sanoi haastelevana. Vieressä toljottava pikkukaveri kääntyi katsomaan Jaytä kauhu silmissään, mutta teini ei antanut sen lannistaa vaan hymyille tuolle rohkaisevasti.


Hymynkare sai kumppanin rohkaistumaan hieman, mutta edelleen Camil pelkäsi lentävää olentoa, joka lymyili metrin yläpuolella shinxin kropasta. Pienen olennon keho valmistui hyökkäykseen, samalla poika jäykisti lihaksensa, odottaen jännittävää ensimmäistä pokémon taisteluaan. Camil ja hänen kouluttajansa vilkuilivat toisiaan, nyökäten toisilleen varmistaakseen toisilleen olevansa valmiita. Mutta sitten, tapahtui jotain odottamatonta.


Drifloon alkoi muodostaa hohtavaa liilaa palloa, mikä sai Jayn välittömästi aavistamaan pahaa. Nuorukainen nappasi shinxinsä syleilyynsä ja yritti väistää hyökkäyksen. Hohtava möykky syöksyi kohti kahta ystävystä, mutta kaikkien onneksi magiapallo osui muutaman metrin päähän parista.


Sinitukka lähti suurin askelin pakoon, ettei heihin osuisi enää yhtään iskua. Seikkailijan käsi lipui hakemaan taskustaan pokédexiä. Avattuaan konsolin hän tutki drifloonin tietoja ja löysi kyseisen hyökkäyksen, mitä samainen otus oli juuri käyttänyt.


"Jaa, että ihan Shadow ball... Täytyy olla aika vahva, että muka sellaisen pystyy tekemään." mumisi kouluttajan alku nyrpistyneenä. Hän oli taas ollut idiootti, meinasihan hän aloitus pokénsakin nyt uhrata nähdäkseen, kuinka vahva joku typerä leijuva tiskirätti olisi. Häntä hävetti suunnattomasti.

Hetken kuluttua pojankoltiaisen takaata kuului askeleita. Hän käänsi päänsä kohti ääntä, ja sai järkyttävän näyn nähtäväksi. Sieltä saapui lolita tyttö, jonka hän oli juuri eilen tavannut. Tyttö ja kouluttaja tuijottivat toisiaan minuutteja, mitkä alkoivat jo tuntua tunneilta. Kuitenkin heidät havahdutti pienen olennon närkästynyt maukaisu.

Kouluttajanalku avasi käsivartensa ottaakseen rakkaan kumppaninsa hänen syleilyynsä, ettei tämän tarvitsisi olla yksin maassa. Pokémon loikkasi onnellisena omistajansa huostaan. Lolita vain katsoi vierestä ja pudisteli päätään.

"Mitä sinä kuvittelit hyökkääväsi aloituspokémonisi kanssa vahvaa drifloonia vastaan? Se oli typerää." torui tytöntyllerö. Jayn naamalle levisi punastus. Se saattoi johtua joko vihasta tai nolostuneisuudesta.

"Kyllä minä sen tiedän että se oli typerää. Olin liian innoissani. Kuka luulet olevasi, kun laitat nenäsi kaikkien asioihin?" tiuski sinihiuksinen tallaaja. Näiden kahden ihmisen erimielisyydet jatkuivat ja jatkuivat. Mutta sitten, tapahtui ihme. Mekkoon pukeutunut naisenalku päätti esittäytyä tälle nyt vihaa uhkuvalle nuorelle pojalle.

"Lopetetaan tämä kinastelu. Minä olen Kawaii Kawamori ja minä tulen Cordovan Townista, entä sinä?" kysyi nuori neito. Poika mietti hetken, ennen kuin vastasi lolitalle.

"Ei se asia sinulle kuulu, mutta voit kutsua minua Jayksi. Mää tuun tuolt Honeydew Townin rantavesiltä." vastasi seikkailija nuori. Camil alkoi sätkimään Jayn sylissä. Pokémon myös ääntelehti vihaisen kuuloisesti. Camilin omistaja yritti rauhoitella ystäväänsä, mutta se ei auttanut. Shinx pääsi pian vapaaksi syleilystä ja lähti juoksemaan syvemmälle metsään, eikä kuunnellut matkatoverinsa huutoja. Tästä tulisi vielä pitkä päivä.

********************************************************
r
Juoksin katsomatta taakseni. Tyhmä Jay, kun huomioi toista tyttöä eikä minua! Miten hän voi olla niin julma? Käännyin jyrkästi oikealle, pusikon alle. Hengitin raskaasti ja yritin tasata hengitykseni. Silmieni nurkista alkoi kimmeltää kyyneleitä. Yritin pidätellä, mutta tässä tilanteessa se ei ollut mahdollista. Suolaiset, paksut kyyneleeni valuivat valtoimenaan poskillani. Tiesin, että olin herkkä, mutta se oli osa minua. En voinut sille mitään.

Kuulin viereltäni rapinaa. Viereeni tupsahti violetti otus. Se tuijotti minua isoilla, kauniilla silmillään, jotka olivat mustat. Tunsin kostean ja karhean asian koskettavan poskeani. Se oli kieli.

"Älä itke, tyttökulta! Minä olen täällä pelastamassa päiväsi! Suuri ja mahtava Gligar!" tämä lentokykyinen otus sanoi minulle. Oloni alkoi helpottaa, kun tuo lohdutti minua.

"Kiitos lohdutuksesta, Gligar, eikö niin? Mitä sanoisit jos tulisit mukaani rakkaan omistajani luo ja lähtisimme seikkailuun yhdessä?" sanoin innoissani. Gligar mietti hetken aikaa, mutta pian hän hymyili ja vastasi:

"Totta kai! Seikkailut on aina kivoja!" hypimme yhdessä ilosta ja onnesta, täällä turvaisassa puskassa. Pian tajusin yhden ongelman; meidän pitäisi etsiä Jay täältä suuresta metsästä!

//Sain vihdoin tarinan kirjotettua! Toivottavasti kelpaa

Vastaus:

Oh, nyt päästiin ihan ottelun makuun! ...tai no, ei nyt ihan, sillä söpö ilmapallo osoittautuikin oletettua väkevämmäksi vastustajaksi. Olikohan Drifloon lolitatytön pokémon? Hieman huvitti hänen nimensä kyllä - eipä ole aiemmin tullut törmättyä henkilöön, jonka etunimi on Kawaii. :'D Camilin vinkkelistä kirjoitettu pätkä toi hyvin esiin Shinxin mustasukkaisen luonteen ja pohjusti tulevia tapahtumia, mutta tuntui myös hiukan kiirehdityltä muuhun lukuun nähden. Lieneekö sinulla tarkoitus lähteä kohta pyydystysretkelle kouluttajakirjan puolella? :3 Kiva luku kokonaisuutena!

Camil +1lvl +2op. Rahaa 45pd:tä.

Nimi: Hiraeth

17.05.2017 18:12
Toinen luku

Aurora Townin sää oli muuttunut yhä vain sumuisemmaksi ja hämärämmäksi, mitä lähemmäs taivaanrantaa aurinko ujuttautui. Silke nosti Jangmo-on pihalla syliinsä vaimeasta rimpuilusta huolimatta ja kantoi sen teräslankojen yli varoen itsekin jalkojaan. Silke laski pokemonin maahan varoen ja lohikäärmettä muistuttava otus vilkaisi naiseen hieman loukkaantuneesti punaisilla silmillään. Sen ravistaessa suomujaan ja tuhahtaessa Silke naurahti pehmeästi, sillä jokin tuossa otuksessa kiehtoi naista. Rinnakkain kaksikko talsi pitkin mukulakivikatua kohti kaupungin reunalla häämöttävää kartanoa, Silken kotia.

Rautaportti heilahti auki kirskahtaen ja Silke astui sisään, pokemon jalanjäljissään seuraten. Kartano sijaitsi kohoavalla maalla, ja kohosi raskaan sumun yläpuolelle uhkaavan näköisenä. Se oli hyvin tummanpuhuva ja arvokkaan näköinen, ja ainoastaan kermanvaaleat marmoripylväät antoivat kartanolle väriä. Etuovelle johtivat kiviset portaat, ja kaksoisovien ikkunoista ei nähnyt sisälle paksujen samettiverhojen takia. Normaalisti ovet olisivat visusti lukossa, mutta Silke jätti ne aina auki ulos lähtiessään. Toisaalta talon seinustalla kipuavien köynnöksien ansiosta sisäänpääsy löytyisi aina, vaikka sitten ikkunan kautta. Silke pysähtyi hetkeksi miettien, mitä tekisi Jangmo-on kanssa. Hän ei halunnut enää jättää sitä omilleen, mutta äiti ei varmastikaan arvostaisi ajatusta pokemonista talossa.
Silke päätti napata otuksen taas kainaloonsa välittämättä sen yrityksistä päästä takaisin jaloilleen.

”Shh, pysy nyt hetki paikallasi”, Silke hymähti otukselle avatessaan ulko-oven. Se avautui hitaasti ja raskaasti ja nainen pujahti sisään, sulkien oven perässään viittaansa varoen. Kartanon aula oli hyvin tyypillinen sen ajan rakennuksille – suuri halli, jonka päässä kietoutuivat kahdet kierreportaat yläkertaan, ja jonka seinät olivat tumman viininpunaisiksi maalattu. Useat pariovet johtivat aulasta ruokasaliin, takkahuoneeseen, kirjastoon ja keittiöön. Silke tunsi talon kuin viittansa taskut, ja suuntasi kierreportaita pitkin yläkertaan, tavoitteenaan päästä huoneistoonsa ennen kuin törmäisi äitiinsä.
”Siinähän sinä vihdoin olet.”
Karvas, katkera ääni kaikui käytävässä ja Silke pysähtyi ärähtäen hiljaa itselleen. Turha toivo. Hänen äitinsä nuohosi talon käytäviä päivät pitkät, oikein odottaen löytävänsä tyttärensä hämärähommissa, ja oi kuinka Silke vihasi tuon vanhan katkeran naisen olemusta. Huokaisten tuo kääntyi ympäri, pidellen lohikäärmettä suojelevasti kainalossaan, ja kohtasi äitinsä.
”Hei, äiti.” Silke tervehti hiljaa, kylmästi. Hänen edessään seisova nainen ei muistuttanut tytärtään paljoakaan, ja tämän kasvot olivat vääntyneet inhosta. Hän oli lyhyempi kuin tyttärensä, kuihtuneen ja laihan oloinen, ja terävistä kasvoista tuijottivat tummanharmaat silmät. Hänellä oli päällään musta, samettinen housupyjama ja jaloissaan tohvelit. Naisen luiset kädet olivat tuettuina tämän lanteille ja hänen hiuksensa olivat tummanruskeat ja sähköiset.
Nainen astui eteenpäin ja tarttui tyttärensä leukaan, käännellen tämän päätä ja tarkastellen sitä terävästi. Silke ärähti ja kevyesti läimäytti naisen käden pois, astuen askeleen taaksepäin.
”Olet sentään selvinpäin”, Silken äiti sanoi hiljaa, pettyneen kuuloisella äänellä.
”Aiotko tosiaan lähteä taas tähän”, Silke sihahti. ”Tiedät kyllä, etten ole ottanut mitään sitten sen vuoden. ”
”Siitä on tänään tasan vuosi, kun heräsit sairaalasta”, vanhempi nainen sanoi hiljaa. ”Muistan sen päivän kuin eilisen.”
”Minä en, äiti”, Silke murahti. ”En halua puhua siitä. En käytä enää.”
”Niin ne kaikki sanovat”, pyjamaan pukeutunut totesi katkerasti. Silke kääntyi kannoillaan raivosta kuhisten, Jangmo-o epämukavasti rimpuillen kainalossaan, ja tömisteli pitkin käytävää päästäkseen pois äitinsä ulottuvilta.
”Et voi karata ikuisesti!” nainen huusi Silken perään. ”Joskus toivon, ettet olisi herännyt lainkaan.”

Tuon viimeiset sanat olivat vaimeat, mutta Silke kuuli ne selkeästi korvissaan ja paiskasi huoneistoonsa johtavan käytävän paksun puuoven kiinni. Kova pamahdus kaikui käytävässä ja Jangmo-o loikkasi pois naisen sylistä, terävät kynnet raapien tuon kylkeä. Silke sihahti ja pudisti päätään silmät hieman kirvellen. Ei, hän ei itkisi. Tuon naisen mielipiteellä ei ollut mitään väliä. Nainen keräsi itseään muutaman sekunnin ja jatkoi käytävää pitkin eteenpäin.

Edessä aukesi Silken huoneisto. Siihen kuului oikeastaan vain mukava, suurehko olohuone, jonka nurkassa loimusi suuri kamiina, makuuhuone ja kylpyhuone. Nainen heitti viittansa olohuoneen sohvalle ja rojahti suureen nojatuoliin, joka tuntui nielaisevan tuon solakan vartalon sisäänsä. Hetken hän nojasi päätään käsiinsä, ja sai sitten revittyä kosteat kengät jalastaan. Silke asetti ne kamiinan eteen kuivumaan ja repi saman tien myös sukat jaloistaan, asettaen ne kamiinan reunalle. Tulen rätinä tuntui rauhoittavalta tuon korvissa, ja nainen keräsi sotkuiset hiuksensa huolettomalle nutturalle niskaansa.

Lämmin matto kamiinan edessä tuntui pehmoiselta ja lämpimältä naisen varpaissa, jotka olivat joutuneet kestämään kylmää ja märkää, lumista säätä, joka oli hyvin tyypillistä tähän aikaan. Silke keinui hitaasti kantapäillään ajatukset sekaisina, ja ravisti päätään selvittääkseen ne. Sohvalla lojuva viitta kiinnitti naisen huomion, ja hän harppoi muutamalla askeleella sen luo, tuntien toisessa taskussa painoa. Silke haroi pallon sormenpäihinsä, nosti sen pois viitan sisältä ja palasi kamiinan luokse, istahtaen sen eteen pallo kämmenillään.

Koko esine hohkasi mysteriaa. Silke ei millään tahtonut uskoa, että se olisi vain umpiterästä ja täysin hyödytön koriste-esine. Ei, professorin eleet olivat kertoneet aivan toisin. Nainen uppoutui tuijottamaan liekkejä, jotka heijastuivat sileäpintaisen kuulan pinnasta selkeästi, eikä siksi huomannut kevyttä kosketusta kyljessään.

Jangmo-o kallisti päätään kummastuneena, kun nainen ei huomannut pokemonia lainkaan. Otus tuhahti hiljaa ja tökkäisi naista kuonollaan terävämmin. Tällä kertaa se toimi, ja Silke hätkähti, katsahtaen viereensä.
”Hei”, nainen sanoi hiljaa, kaksikon katseet kohdaten. Jangmo-o istui takajaloilleen pehmeälle matolle naisen viereen, häntä kiertyen vartalon ympärille. Sen kiiltävät suomut olivat osittain tomun ja mudan peitossa, ja ajattelematta sen enempää nainen kaivoi nahkaisten housujensa taskusta kangasnenäliinan ja alkoi pyyhkiä pokemonia. Jangmo-o säpsähti hieman taaksepäin sähähtäen hiljaa, mutta Silke pysyi rauhallisena ja jatkoi hellää pyyhkimistään. Lohikäärmepokemon rentoutui hiljalleen ja istuutui takaisin alas, värisyttäen suurempia kilpimäisiä suomujaan.
”Miksi ihmeessä lähdit seuraamaan minua?” Silke kysyi hiljaa, mietiskellen, vaikka ei edes tiennyt ymmärsikö otus häntä. ”Et oikeastaan ollut juuri sitä mitä hain.”

Jangmo-o vilkaisi naiseen punaisilla silmillään pettyneesti ja puhalsi ilmaa sieraimistaan, vaikuttaen loukkaantuneelta.
”Älä nyt, en meinannut sitä niin”, Silke rauhoitteli ja heitti likaisen nenäliinan sivuun, jatkaen pokemonin silittämistä sormillaan. Lisko laski päänsä matolle, silmät kapealla raolla mutta edelleen tarkkaavaisina. Sen katse kiinnittyi parinkymmenen sentin päässä lojuvaan teräspalloon, joka kiehtoi otusta. Jangmo-o näki oman kuvajaisensa pallon sileästä pinnasta ja räpäytti silmiään, tarkastellen tyytyväisesti puhtaana kiiltäviä suomujaan.
”Onko sinulla edes nimeä? Taidat olla aivan orpo”, Silke puhui hiljaa, osittain itselleen, osittain pokemonille. Jangmo-o tuhahti ja nainen oletti sen olevan myöntävä vastaus.
”Nimesi olkoon Flint”, Silke sanoi päättäväisesti. ”En tahtoisi joutua kutsumaan sinua vain otukseksi.” Juuri nimetty Jangmo-o puhalsi rauhallisesti ilmaa ulos sieraimistaan eikä ilmaissut mielipidettään nimestä suuntaan tai toiseen. Silke uppoutui katselemaan pokémonin ulkonäköä tarkemmin – se oli tosiaan varsin kaunis olento. Flintin ulkokuori vaikutti läpipääsemättömältä, eikä suomuissa ollut naarmuakaan. Ne kiilsivät naisen hinkkaamisen jäljiltä ja takkatulen valo heijastui suomuista sumeasti.

Flint nosti päätään suomut hiljaa väristen. Sen korviin kantautui vaimea ääni, joka tuntui kuuluvan seinien sisältä. Epätasaista kolinaa. Flint päästi suustaan pienen murahduksen ja väräytti suomujaan.
Silkekin kuuli äänen, jokseenkin paljon myöhemmin kuin tarkkakuuloinen pokemon. Hän tunnisti sen kuitenkin heti, ja pieni hymy levisi naisen vakaville kasvoille. Hän nousi ylös lattialta ja riensi kamiinan taakse. Seinässä, lattianrajassa, oli metallinen luukku, johon joku toiselta puolelta naputti tasaisesti. Silke kyykistyi ja veti metallisen levyn irti seinästä, kolauttaen sen lattialle huolimattomasti.

"Hei, Caspar", Silke tervehti lämpimästi luukun toisella puolella olevaa poikaa. Hän oli lyhyt, ehkä seitsemänvuotias, ja omisti vaaleat pörröiset hiukset. Poika kömpi ulos luukusta ja nousi seisomaan hieman hatarasti.
"Hei, Silke", hän tervehti hymyillen. Valkoisesta hammasrivistöstä puuttui juuri tippunut maitohammas, ja pojan siniset silmät olivat kovin innostuneet. "En kertonut äitille, että tulin. Hyvää syntymäpäivää!"
"Kiitos, Caspar", Silke vastasi hämmentyneesti ja halasi pikkuveljeään tiukasti. Lapsen silmät olivat jo tiukasti kiinnittyneet kamiinan edessä lokoilevaan Jangmo-oon, jonka kiiltävät suomut kiehtoivat poikaa.
"Mikä tuo on", vaaleahiuksinen osoitti otusta kiinnostuneena ja irrotti otteensa Silkestä, tömistellen kohti pokemonia. Flint säpsähti pystyyn ja sähähti hiljaa, perääntyen ja tarkastellen lähestyvää ihmislasta. Silke riensi kaksikon väliin ja kumartui, rauhoitellen pokemonia.
"Ei mitään hätää, Caspar on perhettä", Silke hymisi hiljaa ja Flint rentoutui hieman, pitäen kuitenkin etäisyytensä.

"Saako koskea", pikkupoika kysyi vaimeasti, ojentaen kättään lohikäärmettä kohti. Silke nyökkäsi ja väisti, ja Flint pysyi yllättävän rauhallisesti paikallaan pikkupojan koskettaessa sen suomuja sormellaan. Kirkas kikatus karkasi ilmoille ja Flint säpsähti taas, pysyen tällä kertaa paikoillaan.
"Ainiin! Minulla on sinulle lahja", Caspar ilmoitti tomerasti ja kaivoi rentojen, harmaiden housujensa taskua. Hän veti esiin hieman rutistuneen pahvinpalasen, jossa näkyi tussilla väännettyä tuherrusta.
"Siinä olet sinä ja minä", poika ilmoitti ja ojensi lapun Silkelle, joka suoristi sen. Naisen sisällä läikähti lämmin tunne, kun hän näki suttuiset tikku-ukot, jotka kuvasivat kaksikkoa. Caspar oli yrittänyt värittää paitansa sinisellä, mutta väri oli mennyt reilusti rajoista yli. Silken hahmolla oli leveä hymy kasvoillaan.

"Kiitos", Silke hymyili ja halasi pikkuveljeään taas, huokaisten samalla haikeasti. Tuo aurinkoinen pikkulapsi ansaitsi parempaa. Tietenkään hänen äitinsä ei kohdellut Casparia yhtä surkeasti kuin Silkeä, mutta se olisikin ollut viimeinen niitti.
"Minun pitää mennä nyt", poika ilmoitti. "Äiti tulee kohta peittelemään." Silke auttoi lapsen takaisin seinän läpi kulkevaan tunneliin, pussasi tätä poskelle ja sulki metalliluukun. Kolinaa ja töminää kuului hetken aikaa, ja sitten poika oli poissa.

Seiniin rakennetut kanavat olivat olleet sisarusten yhteinen löytö, kun he muuttivat kartanoon. Kenties niitä oli käytetty ilmastointiin, kuka tietää, mutta nykyään ne olivat tyhjillään ja niitä pitkin pääsi useisiin kartanon huoneisiin. Äidillä ei ollut mitään hajua tunneleista – ainakin Silke toivoi niin – ja vaikka nainen ei enää niissä ryömimään mahtunutkaan, olivat ne edelleen Casparille tapa liikkua pitkin kartanoa.

Flint kurnasi nälkäisesti ja sen häntä viuhui kärsimättömästi edestakas.
"Minulla ei ole valitettavasti mitään", Silke puhui pokemonille kohauttaen olkapäitään. "Katson, jos löydän sinulle aamulla jotain. Selviätkö siihen asti?"
Kuin ymmärtäen naisen puheen Flint juoksi kynnet rapisten huoneen halki ja pujahti makuuhuoneeseen johtavan oven rakosen läpi. Silke seurasi perässä, ottaen teräspallon ja viittansa mukaan, hivellen pallon pintaa kuin huomaamattaan.

Makuuhuone oli suhteellisen suuri, ja sen lautalattia tuntui sileältä naisen jalkojen alla. Flint oli jo käpertynyt valtavan sängyn jalkopäähän, häntä kuononsa päällä ja punaiset silmät rakosella, tarkkaillen naisen liikkeitä. Silke laski teräspallon yöpöydälle, ripusti viittansa naulakkoon ja pujahti pois vaatteistaan, värähtäen viileän ilman koskettaessa naisen ihoa. Hän oli aivan liian väsynyt suunnatakseen enää kylpyyn, joten nainen pujahti täkkinsä alle ja pöyhi tyynyään. Lakanat olivat pehmeät, ja Flint kiepahti kaivaen itselleen kuin pesän peittojen keskelle.
Uni saapui nopeasti.

Silken silmät rävähtivät auki. Räsähdys kaikui edelleenkin hänen korvissaan, ja unenpöpperössä nainen ei ollut varma, oliko se unta vai totta. Haparoiden hän vilkaisi yöpöydällään olevaa kelloa, joka näytti puoli kolmea yöllä. Flintiä ei näkynyt missään, mutta naisen kyljen vieressä peitossa oli pyöreä, lämmin painauma.
Silke nousi istumaan ja hieroi silmiään, pyyhkien hiuskiehkurat kasvoiltaan. Hän heilautti jalkansa sängyn reunalta.
"Flint", nainen kuiskasi, kuulostellen uusia ääniä. "Flint!"
Pokemonia ei näkynyt tai kuulunut, ja Silke nousi huokaisten ylös, heittäen aikaisemmat vaatteensa nopeasti päällensä. Hän otti vaistomaisesti viittansa ja sen taskussa mystisen teräspallon mukaansa, heilauttaen sen käsivartensa yli.
Koko huoneisto oli tyhjä ja hiljainen, lukuun ottamatta sateen ropinaa ikkunoissa. Kamiinan tuli oli sammunut ja kekäleiden hento hehku kuulsi lasiluukkujen läpi. Silke pysähtyi olohuoneeseen, kuulostellen ääniä, ja olikin kuulevinaan askeleita alakerrasta.
"Perhana", nainen kirosi hiljaa itselleen vetäessään saappaat jalkaansa. Huoneiston ovi oli raollaan, ja Silke oli varma, ettei se ollut hänen jäljiltään. Nainen sulki sen perässään ja kulki hiljaista käytävää pitkin portaikkoon.
Vieläkään räsähdyksen lähde ei ollut selvinnyt. Silke asteli portaat alakertaan, ärsyyntyneenä yllättävästä herätyksestä. Väsymys painoi edelleen naisen silmiä, ja hän haukotteli makeasti.

Ovet olivat kiinni lukuun ottamatta yhtä. Keittiön ovi oli auki, ja sieltä loisti keltaista valoa aulaan. Varoen Silke hiipi kohti keittiötä. Ehkä rysähdys oli murtovarkaan jälkiä? Toisaalta, äiti ei ikinä unohtanut lukita ovea, eikä kartanoon pääseminen ollut helppoa, ulkopuoliselle ainakaan.
Samassa nainen näki lattialla valokeilassa jotain, joka hyydytti hänen verensä ja sai hengityksen takertumaan kurkkuun. Lähes tyhjä muovipussi, joka oli revitty auki aivan kuin kiireessä ja josta oli lattialle valunut hieman vaaleaa, tomunhienoa jauhetta. Silke kyykistyi pidättäen hengitystään ja otti jauhetta etusormensa ja peukalonsa väliin, haistaen sitä. Makea, sokerinen tuoksu levisi naisen sieraimiin ja hän puristi silmänsä kiinni, pienehkön paniikin levitessä Silken sisuksiin.
Toinen rysähdys. Nyt se kuului selvästi hänen edestään, ja nainen pongahti pystyyn ja harppoi keittiön ovelle muutamalla pitkällä askeleella. Hän veti syvään henkeä ja avasi oven kokonaan.

Ensimmäisenä naisen silmät kiinnittyivät lattialla oleviin lasinsiruihin, joista rysähdykset olivat selkeästi peräisin. Korkeiden, valkoisten keittiönkaappien päällä kyyhötti tuttu, harmaankeltainen nyytti. Flint. Sen punaiset silmät olivat pyöreät kuin täysikuu, ja pokemonin häntä viuhtoi edestakas paniikinomaisesti. Silken katse siirtyi kuin unessa pöytään, jonka ääressä istui kuihtunut hahmo - hänen äitinsä.
"Äiti?" Silke kysyi epävarmasti. Äiti istui selin häneen, kädet ristissä pöydällä. Hänen hiuksensa olivat hieman takkuiset, ja hän oli pelottavan tyyni ja hiljaa. Vanhempi nainen ei vastannut.
Silke kiersi pöydän toiselle puolelle pidättäen hengitystään ja nähdessään äitinsä kasvot puristi kätensä tiukasti nyrkkiin. Silken teki mieli huutaa. Äidin kasvoilla oli leveä, unenomainen hymy, ja hänen silmänsä olivat peittyneet vaaleanharmaaseen, unenomaiseen kalvoon. Tuttu reaktio Silkelle.
"Hei, rakas", äiti puhui yhtäkkiä, ääni sumea ja hieman sammaltava, kuin humalassa. Silke sävähti sanan kuullessaan. Äiti ei ollut kutsunut häntä tuoksi sitten Silken oltua kymmenen.
"Mistä löysit tämän", Silke ärähti näyttäen käteensä puristunutta muovipussia. "Miksi, äiti."
Hitaasti naisen harmaat silmät siirtyivät seinästä muovipussiin, mutta hän ei tuntunut täysin käsittävän näkemäänsä.
"Se on alkanut. Sitä on kaikkialla", hän hymyili. "Sitä on kaikilla. Kaikkialla. Kaikilla. Kaikkialla..." Ääni muuttui muminaksi, ja äiti nauroi puhuessaan, matalaa hekotusta. Flint loikkasi alas kaapin päältä ja luikki ulos keittiöstä, vältellen naista kuin ruttoa. Silke ei tiennyt, mitä tehdä äidilleen, joten seurasi pokemonia. Niin kauan, kun huume vaikuttaisi, äidillä olisi kaikki hyvin.

Huumeen nimi oli Bliss. Silke oli kuullut myös monia muita nimiä; lumo, autuus, armo. Sen alkuperästä ei ollut virallista tietoa missään, mutta suurin osa välittäjistä uskoi sen tulleen hallitukselta vuosia sitten. Blissin vaikutuksia oli monia, mutta sen suurin ja huomattavin vaikutus oli loputon tyytyväisyys. Huumeen vaikutuksen alaisena käyttäjä ei tuntenut muuta kuin loputonta onnea, ja kaikki oli positiivista. Silke tunsi vaikutukset hyvin, olihan hän itsekin ollut käyttäjä, ja Blissistä oli kovin vaikea päästä eroon. Koskaan hän ei ollut tavannut huumetta, joka koukuttaisi samoin.

Bliss oli petollinen. Kun sitä kerran erehtyi elimistöönsä tavalla tai toisella saamaan, vaikutuksen loppuessa olo on täysin tyhjä. Onnellisuuden haihtuessa jäljelle jää tyhjyys, ja mikään ei tunnu miltään. Siksi uuden annoksen ottaminen on niin kovin helppoa. Ihminen palautuu, tietenkin, mutta harvempi kestää hetkeäkään ilman uutta annosta.

Onnen tavoittelu oli lumon avulla niin kovin helppoa. Silke nielaisi astuessaan ulos keittiöstä ja potkaisi lattialla olevat viimeiset tomuhiukkaset hajalleen. Äidin sanat kaikuivat naisen päässä. Kaikkialla, kaikilla. Mitä hän oikein tarkoitti? Silke ei saanut mielestään pois kuvaa harmaan kalvon peittämistä silmistä, ja pohti kuumeisesti mitä tehdä. Flintin vaimea uikutus kiinnitti naisen huomion ja tämä seurasi pokemonia ulko-ovelle.
"Mitä oikein yrität sanoa?" Silke kuiskasi, yrittäen lukea pokemonin punertavista silmistä edes jotakin. Flint tökkäsi kuonollaan ulko-ovea, ja Silke päätti seurata otuksen vaistoa. Se tuntui olevan paremmin kärryillä tilanteesta kuin nainen itse.

Silke avasi ulko-oven ja astui ulos. Flint loikki portaat alas ja Silke sai paiskata oven kiinni pysyäkseen otuksen perässä. Nainen kiihdytti hölkkään ja Flint loikki edellä kevyesti, nuuhkien kuin jälkeä seuraten.

Kaikki ei ollut hyvin. Ilma oli raskas ja taivaalta tihutti vettä hitaasti. Lämpötila oli selkeästi plussan puolella ja Silke tunsi pienen hien kohoavan iholleen. Ulkona oli hämärää, lähes pimeää, ja vain lähestyvät katuvalot hohtivat likaisen keltaista valoa. Ei tuullut, ja Silken korviin kantautui vain sateen ropina puissa ja hänen oma, kiivas hengityksensä.

Flint pysähtyi. Silke jäi huohottamaan pokemonin vierelle, ja kun naisen hengitys tasaantui, hän kuuli jotakin muutakin. Hiljaista naurua, joka kaikui kadulla hyytävästi. Eikä vain yhden ihmisen – naurut sekoittuivat toisiinsa, matala hekotus ja kimeä kikatus yhdessä. Silken niskakarvat nousivat pystyyn, kun hän näki naurun lähteen. Aurora Townin keskusaukion reunoilla notkui ihmisiä, pylväisiin nojaillen ja katukivetyksen reunalla istuen. Nainen käveli hitaasti lähemmäs, suu auki loksahtaen hämmennyksestä.

Nauru jatkui. Silken teki mieli sulkea korvansa, mutta nainen pakotti itsensä pysymään rauhallisena ja tutkimaan tilannetta. Vaimea vingahdus maasta hätkähdytti Silken karmeasta näystä ja hän kumartui, laskien kätensä rauhoittavasti Jangmo-on päälaelle. Pokemon vilkaisi naiseen, punaiset silmät viiruilla. Nauru karmi sitäkin, ja pokemon olisi mielellään ollut jossain muualla juuri nyt.

Silke kulki halki aukion pokemon vanavedessään. Ihmisiä oli ainakin parikymmentä. Nainen tunnisti vanhan, punahiuksisen naisen, joka piti kukkakauppaa ja nuoren, silmälasipäisen miehen, joka piti huolta kellotornin kellosta. Silke asteli varoen lähemmäs, tietäen jo mitä näkisi. Kaikkien silmien päällä oli vaaleanharmaa, sumuinen kalvo. Bliss.
"Miten?"

Edes Silkellä ei ollut hallussaan niin suurta määrää, että koko Aurora Townin olisi saanut huumattua. Nainen pyöri hitaasti ympäri, yrittäen käsittää aukion tapahtumia. Tihku liimasi naisen tummat hiukset tuon poskiin, ja Silken sydämensyke kaikui tuon korvissa. Flint ei niinkään välittänyt ihmisistä - sitä vain ärsytti suunnattomasti tuo nauru. Pokemon tökki kärsimättömästi naisen jalkoja, yrittäen saada tuohon jotain selkoa. Vasta terävämmän tönäisyn jälkeen Silke havahtui. Pokemon vingahti, koettaen kertoa naiselle jotakin.

"Täällä sataa, joten sitä ei voi olla ilmassa", Silke pohti, kumartuen pokemonin viereen. Flint inahti myöntävästi ja taputti hännällään maata.
"En ymmärrä", Silke huokaisi turhautuneesti. "Ruoassako? Sitäkö tarkoitat?"
Jangmo-o murahti ärsyyntyneesti. Ei. Kumpa he vain puhuisivat samaa kieltä. Flint taputti maata uudestaan, mutta Silke ei näyttänyt tajuavan vieläkään. Jangmo-o olisi pyörittänyt silmiään, jos vain osaisi, ja nokkaisi Silken kättä terävästi.
"Au! Lopeta", Silke ärähti. Jangmo-o ärähti takaisin ja koputti kuonollaan maata. Silke tajusi vihdoin katsoa kunnolla, ja näki pokemonin osoittavan pientä vesilammikkoa.
"Vedessä?" Silke kysyi, ja Flint ynähti innostuneesti, läiskyttäen vettä hännällään.
"Niin sen täytyy olla, jolleivat kaikki heistä ole sitä vapaaehtoisesti ottaneet", nainen pohti, kastaen itsekin sormensa vesilammikkoon. Uutta tarmoa saaneena hän nousi ylös ja suuntasi kohti paikkaa, josta tämän oli pakko olla lähtöisin - vesitornia.

Vesitorni sijaitsi matalahkon kukkulan päällä, ja sinne johti asfaltilla päällystetty, rapistunut tie. Sieltä kaikki Aurora Townin vesi saapui, tietenkin kaivoja lukuunottamatta. Jangmo-o ei tuntunut hengästyvän lainkaan loikkiessaan kevyesti muutaman metrin naista edellä, ja Silke pudisti päätään hieman kateellisena. Matka ei onneksi ollut kovin pitkä, ja pian kaksikko seisoi puisen, laudoilla suljetun oven edessä. Vesitorni kohosi korkeana heidän yllään ja Silke tunsi olonsa kovin pieneksi.

Laudat olivat huterasti kiinni, aivan kuin edellinen kävijä ei olisi jaksanut sulkea ovea kunnolla, ja muutamalla riuhtaisulla ovi oli auki. Vesitornin huipulle johtava kierreportaikko ei houkutellut ulkonäöllään, mutta Silke ei korkeanpaikankammosta kärsinyt ja loikki betoniset, rapistuneet portaat ylös kaksi kerrallaan. Flint seurasi vikkelästi, kuin lipuen portaat ylös harmaankeltaisena salamana. Huipulla oli toinen ovi, joka johti itse vesikammioon. Siinä ei ollut edes lukkoa, ja Silke ei epäröinyt astuessaan sisään.

Makea, sokerinen haju kertoi kaksikon osuneen oikeaan. Valtavan vesialtaan reunoilla kulki tasanne, jolla kaksikko nytkin seisoi. Edellinen kävijä ei ollut siivonnut jälkiään - tasanteella lojui useita muovipusseja, nyt tosin tyhjiä, ja Silke irvisti kumartuessaan tutkimaan niitä. Vaaleista tomuvanoista nainen tunnisti lumon saman tien, eikä ollut vaikea arvata, minne pussien sisältö oli päätynyt. Kurkistaessaan vesialtaaseen nainen ei nähnyt mitään normaalista poikkeavaa, mutta hän tiesi lumon liukenevan veteen kirkkaana. Jangmo-o päästi ahdistuneen murahduksen, joka kaikui vesikammion seinistä.

Niin monta kysymystä pyöri tuon päässä. Kuka? Mitä? Ja ennenkaikkea miksi? Blissin avulla välittäjät ansaitsivat toki paljon rahaa, mutta mitä hyötyä oli valtavien määrien kaatamisessa vesivarantoihin ja kymmenien ihmisten huumaamisesta? Silke oli ällikällä lyöty ja istui tasanteen reunalla, roikuttaen jalkojaan veden yläpuolella. Flint jätti muovipussit rauhaan ja riensi naisen vierelle, tuijottaen tätä vakavasti.
"En ymmärrä", Silke kuiskasi, väännellen käsiään sylissään. Naisen omatunto kolkutti hieman. Hän tiesi Blissin myymisen olevan väärin, mutta siitä saapuva rahavirta ja valta oli aina ollut tärkeämpää.

Vesialtaassa läikähti, ja kaksikko käänsi katseensa synkronoidusti veteen. Jotain vaaleaa vilahti syvyyksissä, ja kimaltava vedenpinta kareili otuksen uidessa ylemmäs. Silke siristi silmiään nähdäkseen paremmin. Otus rikkoi vedenpinnan ja nainen tunnisti sen Goldeeniksi. Pokemonin vaalean ja kullanpunaisen kirjava suomuinen pinta kimmelsi himmeästi ja Silke hymyili heikosti sen läiskyttäessä valkeaa eväänsä heille.
"Voiko olla", Silke mietti, ja Flint sirkutti myöntävästi. Goldeenin silmät olivat kirkkaan vaaleansiniset, ja tuijottivat juuri veden alta leikkisästi heihin.

Pokemonien täytyi olla immuuneja.


// Hieman kökkö, ehkä, verrattuna ensimmäiseen, mutta. Toista lukua siis. Toivottavasti tykkäsit :) Jos vaikka ensi luvussa päästäisiin pois Aurora Townista. Aster saapuu kanssa kuvioihin vasta ensi luvussa.

Vastaus:

Ensinnäkin suuret pahoitteluni siitä, että jouduit odottamaan palautetta tarinastasi näinkin pitkään! Kuukausi on yleensä se maksimaalinen kipuraja, mutta nyt mentiin paukkuen senkin yli. Muttamutta, laadullisesti tämä luku jatkaa aloitustarinan tasoa. Tunnelma säilyi edelleen hyvin salaperäisenä ja uusia mysteerejä ilmaantui aiempien rinnalle. Aika häijyä tavaraa tuo Bliss-huume! Silken perhekuviot eivät ole ehkä sieltä lämpimimmästä päästä, mutta varsin mielenkiintoisia kuitenkin. :'D Tykkäsin etenkin kohdasta, jossa kerrottiin Silken ja Casparin salaisesta yhteydenpitokeinosta! Myös naisen suhde Flintiin kehittyy mukavan luontevan tuntuisesti.


Flint +2lvl +2op. Rahaa 65pd:tä.

Nimi: Freya

20.04.2017 20:14
3 :: Yhteinen tie

Havukuusen alta kuului vaimeaa kuorsausta, joka yhdistyi kuonon tuottaman tuhinan ääneen. Havujen edustalla savutti lumen alle jo osittain peittyneet nuotion rippeet. Harmaa pilvipeite rakoili yläilmoissa puhaltavan kevättuulen tieltä. Freya heräili syvästä yöunestaan, hän veti päätään huppunsa piiloon. Nainen yritti kääntää kylkeään siinä kuitenkaan onnistumatta, sillä jokin lämmin möhkäle oli hänen päällään.
"Mikä pentele..", hän mutisi unen turruttamana ja raotti silmiään.

"Mitä helvettiä!?!" Freya hyppäsi vaistonsa varassa salamannopeasti istualleen nähdessään päällään makaavan oranssin karvakasan mustilla raidoilla.
Hän potkaisi karvaolennon kauemmas saappaallaan, saaden sen vingahtamaan tuskastuneena ja perääntyi itse aivan puuta vasten, vetäisten samalla taskuveitsensä vyökotelosta.
Vihaisesti muriseva growlithe ja säikähtänyt nainen tuijottivat toisiaan hetken aikaa hievahtamatta, ennenkuin kummankaan aivot ehtivät prosessoida tapahtunutta. Freyan sydämen tykytys tasaantui hänen tunnistaessaan kyseisen koirapokemonin.
"Theo?

Nahkapantaan kiinnitetty messinkinen nimilaatta varmisti growlithen olevan nimenomaan Theo. Freya työnsi taskuveitsensä hieman epäröiden takaisin vyökoteloon, growlithe hiljensi murinansa samaan aikaan. Molemmat tuijottivat jälleen toisiaan hetken, Freya edelleen hämmentynyt ilme kasvoillaan. Naisella meni hetken aikaa ymmärtää Theon tarkoitusperä hänen päällään makaamiselle. Hän katsoi ensin sammunutta nuotiota, ja siirsi katseensa sitten growlitheen.

"Sinä...sinä lämmitit minua?" nainen sanoi lopulta epäuskoisena.
Theon vakava ilme pehmeni, koirapokemonin alkaessa läähättämään rentoutuneempana. Growlithe urahti vastaukseksi.
Nainen oli hämmentynyt.
"...Kiitos...olisin varmasti paleltunut jos et olisi tehnyt niin..", Freya mumisi hiukan vastahakoisesti, hänen tunteensa olivat vieläkin ristiriitaiset pokemonia kohtaan. Hän ei kuitenkaan voinut kiistää sitä todellisuutta, että Theo oli mahdollisesti edellisenä yönä pelastanut hänet vakavalta vaaralta.

"Löysit minut vaikka illalla satoi luntakin, hajuaistisi täytyy olla tarkka. Enemmän minua kuitenkin hämmästyttää se että palasit luokseni".
Theo istahti alas ja katsoi maahan hiukan apeasti. Freya ei voinut olla huomaamatta sen niskassa ja selässä verestä punoittavia ja suttaantuneita alueita. Nainen epäröi taas hetken aikaa, mutta etsi lopulta laukustaan pienen ensiapupakkauksen ja viittoi growlithea tulemaan lähemmäs.
"En tiedä kenen kanssa olet nujakoinut, mutta nuo ruhjeet pitää hoitaa etteivät ne tulehdu ja tee sinua sairaaksi".
Growlithe nosti päätään ja silmäili epäluuloisena naisen eteensä avaamaa pakettia, jonka sisällä oli erilaisia siteitä ja salvoja.
"Osaan kyllä hoitaa sinut, usko pois olen paikannut niin monta lajitovereidesi tekemää hampaanjälkeä että tiedän jo miten tuollaiset parannetaan".

Theo tassutteli lopulta Freyan viereen ja kävi makaamaan havupedin päälle hoidettavaksi. Nainen avasi ensin kirkasta nestettä sisältävän pullon, ja kaatoi sitä tasaisesti haavojen päälle, hieroen samalla turkkia pois niiden tieltä. Theo vikisi tuntiessaan polttavan kirvelyn, nesteen huuhdellessa haavoja.
"Älä nyt se on vain alkoholia, ei se auta jos se ei vähän kirvele. Kirvely tarkoittaa vain sitä että bakteerit haavoissa kuolevat", Freya tyynnytteli pokemonia, joka oli miltein jo lähdössä karkuun kirvelyn tieltä, mutta rauhoittui sitten vastahakoisesti takaisin aloilleen.
"Minulla ei valitettavasti ole sitä nimenomaan pokemoneille tarkoitettua sumutetta, jota olen nähnyt kouluttajien käyttävän, mutta tämä saa nyt luvan kelvata ensiavuksi. Karaistutpahan sinäkin vähän", Freya väläytti pienen hymyn virneen growlithelle, joka ei ollut juuri sillä hetkellä kovin huumorintajuisella tuulella.

Levittäessään haavoja rauhoittavaa salvaa pokemonin iholle, Freya huomasi turkin seassa palanutta karvoitusta. Hän tarkasteli lähemmin Theon saamia ruhjeita.
"Tappelitko sinä...lajitoverisi kanssa? Tämä hammaskuvio näyttää erehtymättömän tutulta ja nuo palaneet karvat kielivät tulen käytöstä" Freya sanoi katsoen kysyvästi Theoa.
Growlithe painoi nöyränä päänsä tassujensa alle.
"...Voin jo melkein arvata mitä on tapahtunut", nainen huokaisi jälleen syvään ja jatkoi salvan levittämistä. Theosta paistava häpeä kieli siitä, ettei Freyan kannattanut puhua asiasta enempää.

"Noin, etköhän sinä nyt pärjää. Tein aika hyvää työtä vaikka itse sanonkin", Freya sanoi solmiessaan viimeistä sideharsoa paikoilleen.
Growlithe nousi seisomaan ja käänteli päätään nähdäkseen millaisen paketin nainen oli tehnyt sen selkään. Hetken aikaa ihmeteltyään se loi Freyaan kiitollisuuden täyttämän katseen ja hyppäsi tassut vasten naisen syliä. Growlithe nuolaisi kiitokseksi Freyan poskea, joka työnsi varovasti pokemonin kauemmas.
"Nohnoh, älä käy nyt ihan liian tuttavaksi vielä".

Freya uppoutui taas mietteisiinsä. Hän katsoi tuota edessään istuvaa ruhjottua pokemonia, joka läähätti tyytyväisen näköisenä.
"Sille on syynsä että tulit takaisin luokseni, vaikka hylkäsin sinut jo kahdesti. Olet joko äärettömän typerä olento tai sitten todella haluat jostain syystä seurata minua".
Growlithe vain kallisti päätään ja jatkoi läähättämistään.
"Oikeastaan, olet joka tapauksessa typerä. Mikään täysijärkinen ei seuraisi minua enää sen jälkeen miten kohtelin sinua aiemmin".
Theo katsoi edelleen naista koiranpennun viattomilla silmillään, sen kippura häntä vipatti puolelta toiselle.
"Vaikuttaa siltä, että oletat minun antavan sinun seurata itseäni".
Growlithe vakavoitui ja tuijotti nyt naista silmiin odottavasti.

"Taisin tosiaan lupailla sinulle aikaisemmin jotain muita kouluttajia vastaan otteluista ja salien haastamisesta...ei sillä ettenkö olisi osakseen puhunutkin totta".
Growlithe ei irrottanut katsettaan naisesta.
"Mutta vaikka haastaisinkin muita kouluttajia ja saleja, se ei tarkoita sitä että hylkäisin tyystin tähänastisen elämäntyylini, ymmärrätkö?"
Growlithe pysyi hiljaa.
"Olen ollut lainsuojaton sen jälkeen kun nousin omasta päätöksestäni pois lapsen kengistä, olen parantumaton valehtelija ja kleptomaanikko. En kaipaa parrasvaloissa paistattelua vaan kuljen varjoissa muiden huomaamatta. Jos seuraat minua, joudut hyväksymään myös minun tapani toimia".

Kuullosti siltä kuin koko aamuinen metsä olisi hiljentynyt, tuulen tuiverrus oli lakannut kuin huomaamatta. Theo siirsi vihdoin katseensa pois Freyasta ja katsoi nyt mietteliäänä taakseen. Se tiesi ettei entiseen elämään ollut enää paluuta. Ja vaikka se halveksuikin naisen sen hetkistä elämäntyyliä, ei se voinut syrjäyttää mielestään pois sitä tunnetta, minkä se oli kokenut lähtiessään tämän mukaan ja suojellessaan tätä.
Miltä tuntui työskennellä tuon naisen kumppanina. Roger ei ollut koskaan päästänyt Theoa niin lähelle itseään, että Theo olisi voinut tunteakkaan sitä.

Theo nousi seisomaan ja käänsi katseensa takaisin Freyaan. Se nosti tassunsa kaulansa korkeudelle ja ujutti sen nahkapantansa väliin. Growlithe vetäisi pannan päänsä läpi ja antoi sen pudota maahan. Sen jälkeen se sylkäisi messinkisen laatan päälle muutaman tulisen hiilloksen, jotka saivat nimilaatan sulamaan kuumuudesta. Panta syttyi hiljalleen palamaan.
Freya hymyili growlithelle, joka nosti itsevarmana katseensa takaisin Freyaan.
"Miten on partneri, jatketaanko matkaa?"

********************************************************** ********
I feel terrible ;_; sorisorisori etten oo ollu ollenkaa aktiivine nyt, mut en todellakaa halua lopettaa täällä! Tykkään kuitenkin uppoutua välillä tähänki maailmaa, ja tää onki hyvä tapa irrottautuu arjesta. Kirjotin tän tosiaa tossa työpäivän jälkee, joten kirjotusasu voi olla sen mukanen. Yritin kuitenkin välttää sen isompaa hyppimistä tarinassa, niinpä kirjoitinkin vain tuosta yhdestä hetkestä. Yritän nyt aktivoitua kevään/kesän aikana! (Ainiin ja omistan sen downsin machinen, käytän taas sitä :>)

Vastaus:

Huu, jopas oli dramaattinen ele Theolta luvun lopussa! :o Lyhythän tämä tarina oli edellisiin nähden, mutta juonellisesti kuitenkin merkittävä, ja onhan sitä ihan jees lukea välillä tämmöisistä hetken fiilistelyistä. :> Theo ja Freya löysivät yhteisen sävelen ja kaksikon taival voi kunnolla alkaa! Kirjoitusasussa ei myöskään ole moittimista - etenkin kohtaus, jossa Freya hoitaa Growlithen vammat, oli todella hyvin kirjoitettu. Menestyisit sen perusteella mainiosti myös kasvattajana! :D

Theo +1lvl +2op. Rahaa 45pd:tä. Dowsing Machine löytää ison helmen~

Nimi: Hiraeth

19.04.2017 20:36
Ensimmäinen luku

Tätä oli odotettu jo pitkän aikaa. Silke Sollfrank seisoi Aurora Townin kivetyn keskusaukion reunassa, nojaten rennosti viereiseen lyhtypylvääseen. Nainen oli kietoutunut paksuun hupulliseen viittaan ja muutama tumma hiuskiehkura valahti tämän rinnuksille hupun alta. Taivas oli harmaa, ilmassa oli sumua ja auringon kelmeät säteet juuri ja juuri pääsivät paksun, raskaan pilviverhon läpi. Aukiolla ei ollut ihmisiä muutamaa enempää ja Silke naamioutui ympäristöönsä helposti.

Viereisen kellotornin huippu oli paksun sumun peitossa, mutta nainen erotti juuri ja juuri viisarit suuresta kellotaulusta. Tuntiviisari hipoi viittä, minuuttiviisari naksutti tasaisesti kohti kahtatoista. Pian. Silken kalliisiin, mustiin silkkihansikkaisiin verhotut kädet vääntyilivät hermostuneesti ja nainen piti viitan tiukasti ympärillään, värähtäen hieman kylmästä. Märkä lumi ujuttautui tuon kenkien saumojen läpi ja Silke irvisti tuntiessaan kosteuden varpaissaan. Kevät oli tulossa, jokseenkin hitaasti tosin, ja Aurora Townin ihmisistä huokui odotus edes muutamaa lumetonta kuukautta varten.

Minuuttiviisari naksahti tasan kahdentoista kohdalle. Silke haravoi katseellaan aukiota, mutta ei löytänyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Asiakkaan valitsema aika oli tosiaan hieman poikkeava – yleensä tällaiset kaupat tehtiin iltahämärän peitossa tai varhain aamulla. Toisaalta asia ei Silkeä kiinnostanut. Kunhan lupaukset täytettäisiin, hänelle oli täysin sama mihin aikaan asiakas helpotusta haki.

Muutama minuutti vielä. Kauempaa Silke ei halunnut ottaa riskiä kiinnijäämisestä. Muutama minuutti, niin hän häipyisi takaisin omille teilleen ja asiakas jäisi ilman. Silken hengitys huurusi heikosti ja nainen suoristi ryhtiään, vetäen huppuaan hieman taaksepäin. Vaalean ruskeat, hieman vihertävät silmät tarkkailivat ympäristöään ja kohdistuivat lopulta hahmoon, joka lähestyi häntä aukion halki toiselta puolelta. Hän se varmasti oli, sillä kumara asento ja ripeä askellus vihjasivat kaikkea muuta kuin puhtoisia ajatuksia. Hahmo oli mies leveistä hartioista päätellen ja hänen tullessa lähemmäksi Silke erotti päätä peittävän hupun alta lyhyehköä parransänkeä.

Mies kantoi selässään ruskeasta juuttikankaasta tehtyä säkkiä, jonka sisältö rimpuili tuon tuostakin päästäkseen ulos. Silken huulille kaartui pieni, odottava hymy. Mies pysähtyi varovaisen etäisyyden päähän naisesta, pitäen kasvonsa piilossa.
”Toitko vaihtotavaran?” mies kysyi karheahkolla äänellä, peitellen kasvojaan. Silke hymähti tämän eleelle; ennen pitkään nainen saisi kuitenkin tietää, kuka hänen palvelujaan osti.
”Tietenkin”, nainen vastasi terävästi ja veti varovasti silkkihansikkaallaan viittansa sisätaskusta muovipussin. Pussi oli tiukasti kiinni ja sen sisältö kimalsi valossa haaleasti. Tomunhieno jauhe oli väriltään lumenvalkoista ja sitä oli pussissa reilusti, enemmän kuin Silke oli koskaan myynyt. Nainen piti jauhetta hetken kämmenellään kuin punniten sitä ja ojensi sen sitten kaksikon väliin.
”Kiitos”, mies sanoi hermostuneesti ja yritti napata pussin tärisevin käsin, mutta Silke vetäisi sen terävästi taaksepäin.
”Vaihtokauppa”, nainen muistutti pehmeästi ja mies huoahti, heilauttaen juuttisäkin olaltaan ja heittäen sen Silken jalkojen juureen. Kuului tukahtunut rääkäisy ja Silke naksautti kieltään tyytymättömästi.
”Näinkö kohtelet arvokasta kauppatavaraa?” nainen moitti, mutta ojensi kuitenkin tomun eteenpäin miehelle. Silken kumartuessa juuttisäkin viereen tutkimaan sen sisältöä naisen taakse ilmestyi tummahko hahmo, joka risti kätensä ja huoahti hiljaa, juuri kuultavasti.

”Silke, Silke, Silke…” kuului pettynyt ääni ja nainen pongahti pystyyn. Mies, jonka kanssa hän oli tehnyt kaupat, näytti hyvin vaivautuneelta ja piti muovipussia tiukasti nyrkissään. Silken taakse ilmestynyt hahmo kiersi naisen ja pysähtyi huputetun miehen eteen kädet lanteillaan.
”Tänne se”, mies ärähti ja huputettu mies ojensi muovipussin epäröimättä, pitäen päänsä alistuneesti alhaalla.
”Ala heittää.”
Huputettu hahmo vilkaisi epätoivoisesti rimpuilevaa säkkiä, sitten miestä ja taas säkkiä, huokaisten sitten luovuttaneesti ja kääntyi kannoillaan. Kumara hahmo hävisi puolijuoksua sumuun ja Silke mietti kuumeisesti pakoreittiä, kun kaupan pilannut mies kääntyi tätä päin.

”Sinusta on tullut holtiton”, hän hymyillen. Hänen hiuksensa olivat vaaleat ja piikikkäät, ja silmät harmahtavansiniset. ”Emmekö puhuneet joskus, että noin suuret määrät voivat aiheuttaa todellisia ongelmia?”
Silke nielaisi epävarmasti. Vaaleahiuksinen oli naiselle tuttu jo lapsuudesta, vaikkakin siitä oli kauan, kun he olivat tavanneet ystävällisessä merkityksessä, ilman jännityksiä. Nainen pakotti pelkonsa taka-jalalle.
”Hei, Grint”, Silke tervehti ja soi miehelle aurinkoisimman hymynsä. ”Mukava nähdä sinuakin.”
”En voi sanoa samaa”, Grintiksi kutsuttu vastasi ja punnitsi kädessään muovipussia. ”Kuinka paljon tässä oikein on?”
Silke mutristi huuliaan ja piilotti käsiensä hermostuneen vääntelehdinnän viittansa alle. Kun nainen ei vastannut, Grint huokaisi pettyneesti ja pudisti päätään.
”Grint! Minun pitikin tulla puheillesi lähiaikoina, mutta pormestarin toimisto oli kiinni! Projektini on pian lähes valmis, haluat varmasti-” kuului innostunut ääni ja vaaleahiuksisen takaa ilmestyi pitkään, valkoiseen takkiin pukeutunut mies. Silke kirosi mielessään, kun Aurora Townin professorin katse vilkuili naisesta Grintiin ja sitten tämän kädessä yhä roikkuvaan pussiin.

”Professori Norton”, Grint tervehti kylmällä äänellä ja sujautti muovipussin pitkän takkinsa taskuun, mutta oli jo liian myöhäistä. Nortonin katse siirtyi Silkeen ja tämän suulle kipusi vino virne. Että Silke vihasi tuota miestä. Norton kuvitteli olevansa hyvinkin vitaali Aurora Townille ja sen ihmisille, vaikka oikeasti makasi laboratoriossaan päivät pitkät rakentelemassa omia projektejaan.
”Neiti Sollfrank”, Norton tervehti ja kumarsi ivallisesti. ”En olisi uskonut teidän painuvan näin alas.”
”Älä jaksa, Norton, tiedät itsekin olevasi yhteiskunnan pohjamutaa”, Silke sähähti terävästi professorille, jonka virne vain kasvoi. Mies haroi likaisen näköisiä hiuksiaan kämmenellään ja vilkaisi Grintiin, joka ei vaikuttanut kovinkaan iloiselta professorin ilmaantumisesta. Silke tajusi vihdoin tilanteen vakavuuden, eikä tiennyt mitä tehdä – hyvin vieras tunne. Grint saattoi olla koko Aurora Townin pormestari ja nuoruudestaan huolimatta hyvin vaikutusvaltainen mies, mutta edes hän ei kykenisi hiljentämään Nortonia. Professorin mielipidettä arvostettiin kuitenkin ympäri maan, kuinka humalainen se sitten olikaan.
”Olin juuri matkalla toimistolle”, Grint sanoi matalasti, kädet tiukasti ristittyinä. ”Silken asiat on jo hoidettu.” Naisen silmät laajenivat ja tämä katsoi vaaleahiuksiseen, joka piilossa Nortonilta vinkkasi Silkelle silmää. Grint ei ollut ihminen, joka tarjosi palveluksia pyytämättä mitään vastineeksi – toisaalta ei ollut Silkekään. Nainen siristi silmiään Grintille kuin kysyen, miten tämä meinasi saada hänet pois pulasta tällä kertaa.

”On vai?” Norton hymähti, survoen kätensä laboratoriotakkinsa taskuihin. ”Miksipä ei. Sinun jälkeesi siis.”
Grint nyökkäsi viileästi, vilkaisi Silkeen merkitsevästi ja lähti tarpomaan kohti kellotornin alapuolella sijaitsevaa pormestarin residenssiä. Norton viipyili paikalla vielä hieman, pälyillen Silkeä päästä varpaisiin.
”Kannattaa olla varovaisempi vastaisuudessa”, mies hymyili limaisesti. ”Tällaiset asiat leviävät helposti.”
Norton kääntyi kannoillaan ja tallusteli Grintin perään, jättäen Silken paikalleen raivosta kuhisten.


Jonkin ajan kuluttua Silken raivo oli haihtunut ja jäljellä oli vain huoli. Jos Norton päästäisi tiedon Silken salaisesta tulonlähteestä eteenpäin, edes Grint ei voisi estää sen leviämistä ympäri Soidaa. Siinä vaiheessa Silken sosiaalinen asema olisi yhtä kuin mennyttä ja nainen ei voinut antaa sen tapahtua. Hän pujotti karanneet hiuskiehkurat takaisin huppunsa sisälle ja kyykistyi tutkimaan säkkiä jaloissaan. Se oli lopettanut ääntelehdinnän jo kauan sitten, ja nainen naksutti kieltään huolestuneesti. Hän avasi säkin kiinni pitävät narut ja ennen kuin ehti raottaa sitä, metallinen kalina varoitti naista sisällöstä. Hän ehti juuri vetää kätensä pois, kun neulanterävät hampaat iskeytyivät juuttikankaaseen siinä, missä Silken sormuksin koristellut sormet olivat juuri hetki sitten olleet. Hetkessä säkki oli revitty palasiksi ja sen paikalla seisoi neljällä jalalla pienehkö lohikäärmepokemon, jonka punaiset silmät mulkoilivat Silkeä.

”Eihän tuo ole edes shiny”, Silke ärähti itselleen, tutkien pokemonin ulkonäköä. Se oli Jangmo-o, tyypiltään lohikäärme, ja seisoi neljällä jalalla suomujaan uhkaavasti kalistellen. Harmaan- ja keltaisenkirjavan pokemonin päälaella, selässä ja hännässä olevat suuret kilpimäiset levyt hohtivat kuin kiillotettu metalli ja sen asento oli kyyristynyt, puolusteleva. Juuri tuota pokemonia vastaan Silke oli luvannut kauppatavaran vaihtaa, jokseenkin pokemon oli väärän värinen, normaali. Mies oli kovasti luvannut naiselle harvinaista shinyä.

Jostain syystä tuo pieni fakta ärsytti Silkeä suunnattomasti. Vaikka kauppa olisikin onnistunut ilman Grintin ja Nortonin epäonnekasta väliintuloa, pokemon olisi kuitenkin ollut väärä ja Silke olisi hävinnyt valtavia määriä rahaa. Ei tuo omituinen, valkoinen jauhe kuitenkaan halpaa ollut. Jangmo-o vaikutti hämmentyvän, kun nainen kääntyi ympäri sanomatta sanaakaan ja lähti astelemaan takaisin sinne mistä tulikin. Silken kadotessa vähitellen sumuun pokemon lähti seuraamaan todeten, ettei sillä olisi muutakaan vaihtoehtoa.


Silken askeleet olivat ripeitä ja vihan kiihdyttämiä, eikä nainen viivytellyt kääntyessään pois keskusaukiolta ja suunnatessaan kohti suurta vaaleanharmaata rakennusta vain muutaman korttelin päässä. Nainen hautoi mielessään suunnitelmaa professorin poistamiseksi yhtälöstä. Silke ei pitänyt lainkaan siitä, että jollain muulla oli valtaa hänen ylitseen.
Nainen ei huomannut lainkaan muutama metri hänen perässään kipittävää Jangmo-oa. Pokemonin kiiltävät suomut kalisivat ja kilahtelivat toisiaan vastaan kirkkaasti, mutta Silke joko sulki äänen tietoisesti pois päästään tai ei vain välittänyt siitä. Sumuinen ilma tuntui raskaalta hengittää.

Jangmo-o ei vieläkään tiennyt, mitä ajatella uudesta olinpaikastaan, mutta viittaan pukeutunut nainen oli ainoa tuon näkemä ihminen tähän mennessä, joten tätä hän seurasi. Pokemonin silmät kiiluivat, kun tuo muisti miehen, joka oli yllättäen siepannut tämän karmealta haisevaan säkkiin ja retuuttanut päiväkausia ilman veden pisaraakaan. Lohikäärmeen vatsa kurni ja sen kurkku tuntui kuivalta, ja se pysähtyi vain hetkeksi juomaan tien vieressä olevasta lätäköstä. Vesi maistui happamalta ja mutaiselta, mutta Jangmo-o ei jaksanut janoltaan välittää, vaan ryysti sielunsa kyllyydestä. Huomatessaan naisen tumman hahmon kadoten yhä kauemmas otus nosti päänsä, vilkuili hetken sivuillensa ja päätti jatkaa seuraamista. Terävät, kullankeltaiset kynnet rapisivat mukulakiveä päin ja pokemonin häntä laahasi väsyneesti perässä.

Saapuessaan laboratorion pihaan Silke otti viitan hupun pois päästään ja ravisti hieman kosteita, sekaisia tummia hiuksiaan. Kelmeässä valossa ne näyttivät lähes mustilta, kirkkaammassa valossa enemmänkin mahongin tummanruskeilta. Silke arvioi rakennuksen ulkonäköä hetken – lähes vankilamainen, jyrkkä seinä kohosi kolmen kerroksen korkeuteen ja ulkoseinä oli rapistunut valkoisesta vaaleanharmaaksi ja halkeilleeksi. Nainen otti muutaman askeleen ovea kohti, mutta kuullessaan takaansa terävän rääkäisyn kiepahti ympäri.

Häntä seurannut Jangmo-o oli jotenkin onnistunut saamaan itsensä solmuun terävään rautalankavyyhtiin, joita pihalla makasi useita. Silke huoahti mielessään hiljaa – hän oli luullut lohikäärmepokemonin mieluummin lähtevän omille teilleen. Toisen, kivuntäyttämän rääkäisyn kuullessaan nainen heltyi ja riensi pokemonin luokse, kumartuen sen viereen.

Jangmo-o jatkoi rimpuiluaan päästäkseen kauemmas yhtäkkisestä ihmiskontaktista ja paljasti terävät hampaansa.
”Shh, ihan rauhassa”, Silke hymisi hiljaa, ääni pehmeänä ja matalana. ”Kyllä sinut tuosta pois saadaan.”
Tehtävää ei lainkaan helpottanut se, että pokemonin kilpenä toimivat suomut olivat sotkeutuneet lankaan, ja nopeaa tietä ulos vyyhdistä ei ollut. Silke puri huultaan keskittyneenä ja pujotteli lankaa yli ja ali solmujen, hiljalleen saaden pokemonin irti ansastaan. Jangmo-o rauhoittui hiljalleen, vaikkakin piti edelleen silmänsä tiukasti Silkessä.

Kului varmasti ainakin kymmenen minuuttia, ennen kuin lohikäärme ja lankavyyhti olivat erillään. Silke nousi ylös ravistellen käsiään, johon rautalanka oli riipinyt useita naarmuja, ja joita nyt kirveli ilkeästi. Jangmo-o onneksi näytti olevan vahingoittumaton, sillä sen metalliset suomut estivät langan terävät päät varsin tehokkaasti. Otuksen ego ei tosin näyttänyt olevan aivan ennallaan; Silke naurahti pehmeästi, kun se marssi ylpeästi laboratorion ovelle kuin kertovan olevansa kunnossa. Naisen mieli palasi päättäväisenä päämääräänsä. Silke avasi laboratorion lasisen veto-oven, päästi Jangmo-on edellään sisään ja astui perässä.

Laboratorio oli sisältä yhtä tuhruisenn näköinen kuin ulkoa. Suuressa aulassa oli vastaanottotiski, jonka ääressä istuva ruskeanharmaahiuksinen nainen torkkui heikosti kättään vasten. Rätisevistä kaiuttimista soi hiljainen musiikki ja aulan kummaltakin seinältä lähtivät portaat ylös sekä hissit, joiden oviin oli liimattu EPÄKUNNOSSA-laput. Silke hiippaili hiljaa kohti oikeanpuoleista portaikkoa. Jangmo-o seurasi perässä kynnet hiljaa lattiaa vasten rapisten.

Nainen kipusi portaat ylös ja jäi tasanteelle odottamaan perässään tulevaa pokemonia. Toisen kerroksen ovi oli harmaa ja siinä oli mustin laatikkomaisin kirjaimin sana ”fossiilit”. Silke pudisti päätään mietteissään ja jatkoi portaita kohti yläkertaa. Keltaharmaa lohikäärmepokemon loikki portaat yksi kerrallaan perässä, punaiset silmät tiukasti liimattuna Silken selkään. Pokemon tunsi olonsa jo hieman paremmaksi, vaikkakin valtava nälkä kurni edelleenkin tuon vatsassa.

Saapuessaan portaikon yläpäähän Silke pysähtyi hetkeksi ja tutkaili edessään avautuvaa pitkää käytävää. Sen seinät olivat samaa rapistunutta laastia kuin talon ulkoseinä, ja käytävän kummallakin puolella oli lukemattomia ovia, tasaisin välein. Jokaisen oven pinnassa oli rapistunut numero ja joissain nimilappu. Silke päätteli niiden olevan toimistoja kävellessään hitaasti pitkin käytävää. Naisen nahkasaapikkaiden matalat korot kopisivat lattiaa vasten vaativasti.

”Norton”, Silke kuiskasi itsekseen löytäessään oikean oven käytävän päästä. Ovi oli täysin samannäköinen kuin muutkin, siinä roikkui numero 25 ja paperiseen nimilappuun oli kiekuraisella käsialalla kirjoitettu professorin nimi. Jangmo-o kipitti oven luokse ja nuuhki kiinnostuneena sen alareunaa. Silke ei pysähtynyt miettimään, vaan kokeili ovenkahvaa. Kuului loksahdus ja ovi narahti auki, ja nainen naurahti epäuskoisesti. Luulisi, että professori sentään pitäisi ovensa lukittuina, löytyihän hänen tiloistaan muun muassa uusille kouluttajille tarkoitetut aloituspokemonit.

Metallisen kalinan seuraamana Jangmo-o pyrähti ovenraosta sisälle ja Silke seurasi varovaisin askelin. Toimisto, joka hänen edessään avautui, näytti sopivan hyvin yhteen sen omistajan kanssa. Ilma oli tunkkainen, papereihin hautautunut työpöytä oli kuvioitu kahvikuppien jättämillä renkailla ja oven vieressä oli mutaisia jalanjälkiä. Naulakossa roikkui muutama vaalea laboratoriotakki ja toimiston ikkunoiden sälekaihtimet olivat kiinni, päästäen vain ohuita valonsäteitä sisälle. Ilmassa leijui pölyä ja Silke erotti työpöydän paperien seasta myös muutaman pokepallon.

Silke sulki oven perässään ja varmisti, ettei käytävällä ollut ketään. Kuului vain ilmastoinnin hiljainen, tasainen humina ja lohikäärmepokemonin innokas tonkiminen papereissa. Silke asteli hitaasti toimiston ympäri, tutkien ympäristöään. Oikealla seinustalla oli auki oleva, kylpyhuoneeseen johtava ovi, mutta se ei Silkeä kiinnostanut. Enemmän naisen uteliaisuutta hiveli vasemmalla seinustalla oleva ovi, joka oli suljettu haparasti ketjulukolla, ja jonka ovessa oli varoituskolmio ja huutomerkki.
Naisen hivellessä oven ulkopintaa kämmensyrjällään Jangmo-on pää nytkähti pystyyn ja pokemon nuuhki ilmaa epäröivästi. Silke ei vielä huomannut mitään, mutta pokemon kykeni kuulemaan tarkoilla korvillaan rakennuksen portaista kuuluvat kiireiset askeleet, jotka kaikuivat porraskuilussa. Pokemon loikkasi pöydälle ja päästi kujertavan äänen, joka kiinnitti Silken huomion.

”Mitä nyt”, nainen kysyi hiljaa, kallistaen päätään. Jangmo-o vilkaisi merkitsevästi oveen päin ja päästi uuden, tiukemman äänen. Silke hoksasi pokemonin asian nopeasti ja kiersi pöydän taakse, istahtaen hataralle toimistotuolille ja tutkaillen kynsiään peittääkseen pienen hermostumisensa. Nyt nainenkin jo kuuli lähestyvät askeleet käytävää pitkin. Jangmo-o kujersi huolestuneesti ja sen metalliset suomut värisivät. Silke oli jo laskemassa kätensä rauhoittavasti otuksen selälle, mutta se väisti terävästi.
”Ei siis vieläkään”, nainen kuiskasi ja hymyili vaimeasti. ”Selvä.”

Kauempaa kaksikon ei tarvinnut odottaa. Toimiston ovi lennähti auki ja hetken Silke odotti sen putoavan saranoiltaan. Oviaukossa seisoi professori Norton, jonka tylsistynyt ilme nopeasti vaihtui hämmästykseen ja sitten ylimieliseen hymyyn.
”Neiti Sollfrank”, Norton tervehti ja kumarsi ivallisesti. ”Mikä antaa minulle kunnian nähdä teidät kahdesti saman päivän aikana?”

Silke nielaisi inhonsa ja oikoi viittaansa, paljastaen alla olevan paidan antoisan rintamuksen kuin vahingossa professorille. Temppu toimi niin kuin aina, ja professorin katse kiinnittyi naisen anteihin varsin nopeasti.
”Tahdoin vain nähdä, minkälaisessa loukossa oikein teet taikojasi”, Silke tokaisi pehmeästi ja nousi ylös tuolilta, astuen sivuun ja viittoen istumapaikkaa kohti. ”Istu toki, näytät kovin väsyneeltä. Työsi mahtaa olla raskas.”
Naisen ääni oli jo muuttunut tavallisesta, viileästä sävystä pehmeään, viettelevään kehräykseen. Jangmo-o kyyhötti pöydällä ja tuijotti naista epäilevästi tämän yhtäkkisestä asenteenvaihdoksesta. Silke räpäytti silmiään Nortonille, joka tuntui hätkähtävän horroksesta, asteli tuolin luokse ja istahti työpöytänsä taakse. Jangmo-o loikkasi sulavasti alas ja jäi norkoilemaan oven viereen, valmiina sujahtamaan pois.
”Neiti Sollfrank”, Norton puhutteli pakottaen äänensä viralliseksi ja katseensa takaisin naisen silmiin. ”Jos teillä ei ole mitään virallista asiaa, olkaa hyvä ja poistukaa, minulla on työt kesken.”
Silke tuhahti pettyneenä ja kietoi viitan takaisin ympärilleen. Norton hymyili vinosti ja tämän likaiset hiukset valahtivat tämän otsalle.

”Tiedätkös, olen loppujen lopuksi varsin voimakas”, Silke ärähti ja kehräyksestä ei ollut enää tietoakaan. Naisen silmät leiskuivat ja tämä nojasi pöytään uhkaavasti.
”Jos vain tahtoisin, et varmastikaan saa pitää paikkaasi pitkään”, nainen uhkasi hymyillen. ”Tilallesi on varmasti monia, ahkeria kandidaatteja, nuoria professoriopiskelijoita.”
”Silke, uhkauksesi on jo kuultu”, Norton vastasi, vaikka näyttikin hieman epävarmalta. ”Älä luulekaan, että ne saisivat minua liikahtamaan.”
Silke puri huultaan ja katsoi maahan, huokaisten raskaasti. Lähteminen ei tulisi kysymykseenkään, tässä oli niin paljon pelissä.

”Norton, kai ymmärrät, kuinka pitkälle voisit päästä minun avullani?” Silke vaihtoi taas uuteen lähestymistapaan. ”Toimistosi on kovin rupuinen, eikä sinulla taida olla edes kunnollista asuntoa.” Nainen viittasi nurkassa olevaan sohvaan, jonka päällä makasi muutama rypistynyt viltti ja ohut sohvatyyny.
”Pärjään oikein hyvin”, professori hymähti. ”Älä luulekaan, että saisit minut lahjottua.”
”Tiedät kai, kuinka rikas oikeastaan olen”, Silke naurahti pehmeästi ja nojasi Nortonin pöytään, vaivihkaa esitellen sormissaan kimaltavia sormuksia. ”Tiedätkös, vain yhdellä tällaisella saisit jo itsellesi asunnon, kenties uuden tietokoneen… kahdella voisit remontoida koko laboratorion.”

Nortonin nälkäinen katse siirtyi Silken sormiin. Totta oli, ettei mies kuuluisasta asemastaan huolimatta ansainnut paljoakaan rahaa, ja toimiston sohvalla punkkaaminen alkoi jo kyllästyttää. Silke tutkaili miehen tuskastunutta katsetta tyytyväisenä, nähden tämän päässä tappelevat ajatukset.
”Ei”, Norton sanoi yllättäen, nousten ylös tuolistaan ja virnuillen Silkelle omahyväisesti. ”Ei, en lähde tuohon. Uskon, että rahaongelmani katoavat varsin nopeasti, kun Soidan poliisi saa vinkkiä tekemisistäsi.”

Silken raivo nousi taas jälleen kerran pintaan. Lahjominen ei koskaan epäonnistunut. Kaikilla oli hintansa, ja Silke oli valmis maksamaan sen. Jangmo-o väräytteli suomujaan hermostuneesti aistien huoneen tunnelman sähköisenä tunteena ilmassa.
”Asia ei edes kuulu sinulle mitenkään!” Silke huudahti, pyyhkäisten raivonsa vallassa pöydällä olevat paperit alas. Arkit leijuivat ilmassa hitaasti maahan ja professori ärähti, astuen lähemmäs.
”Mitä aiot tehdä”, Silke härnäsi. ”Et anna minulle muuta vaihtoehtoa, kuin-” Ennen kuin nainen ehti viimeistellä lauseensa, Norton naurahti ivallisesti ja tönäisi naista ärhäkästi käsivarresta.
”Aiotko lyödä naista”, Silke jatkoi härnäystään ja tönäisi Nortonia takaisin. Mies horjahti taaksepäin osaamatta olettaa naisen jatkavan, mutta Silke ei päästänyt tilaisuutta ohi ja jatkoi, pakottaen miehen perääntymään. Jangmo-o sihisi varoittavasti ovelta, kun kaksikon nälviminen äityi käsirysyksi, ja he perääntyivät huoneen takaosaan. Silke tönäisi uudestaan, tähdäten rintaan, ja Norton tömähti mysteeriovea vasten.

”Et voi enää tehdä mitään, aikasi Aurora Townin johdossa taitaa olla ohi”, Norton hymyili, viha tihkuen silmistään. ”Huumebisneksesi kuivuu tyhjiin, sukusi imee sinut kuiviin. Luovuta jo.”
”Älä luulekaan”, Silke sihahti. Norton liikahti ja yritti livahtaa naisen ohi takaisin työpöydälleen, mutta Silke pyörähti ja tähtäsi notkeasti terävän potkun suoraan miehen palleaan. Haluamansa efektin sijaan ovi miehen takana antoi periksi ja Norton rysähti ohuen kipsilevyoven läpi, kaatuen vaalean pölyn saattelemana maahan.

Huone, joka oven takana avautui, näytti jonkin verran Nortonin toimistolta. Se oli yhtä rupuinen, mutta hajanaisten paperien sijaan lattia oli siistiä, harmaata betonia ja huoneen takaosan täyttivät erilaiset laitteet, joista Silke ei olisi osannut nimetä puoliakaan. Välittämättä lattialla vaikeroivasta miehestä nainen astui ovensäpäleiden yli huoneeseen, ja hänen katseensa kiinnittyi saman tien keskellä olevaan teräksiseen pöytään. Karulla pöydällä makasi muutama avonainen pokepallo, ohuita muistilehtiöitä, muutama tylsä lyijykynä ja kasoittain harmaata pölyä. Kaiken tuon roskan keskellä oli jotakin, mikä sai Silken kiinnostuksen heräämään, ja tämä asteli lähemmäs pöytää.

Esine oli noin Silken nyrkin kokoinen ja täydellisen pyöreä pallo. Se oli tehty kenties teräksestä tai muusta vaaleanharmaasta, himmeän kiiltävästä metallista, ja näytti hyvin vaatimattomalta, joskin salaperäiseltä. Nainen kumartui pöydän viereen, tuijottaen pallon hiljaista pintaa terävästi, analysoiden ja pohtien, mikä se oikein voisi olla. Samaan aikaan Norton kömpi ylös kipsioven säleistä ja ärähti vihaisesti nähdessään naisen löytäneen tämän projektin.

”Älä koske siihen”, Norton murahti ja koetti syöksyä naisen ja pallon väliin, mutta Silke oli nopeampi. Kevyesti naurahtaen nainen sieppasi pallon pöydältä ja kiepahti kauemmas professorista. Pallo tuntui paljon painavammalta kuin nainen oli ajatellut, ja sen pinta oli jääkylmä ja sileä. Mietiskellen Silke vieritti sitä kämmenestä toiseen, punniten sitä käsissään ja lopulta sujauttaen sen viittansa taskuun.
”Mikä se on”, Silke kysyi Nortonilta, astellen hitaasti takaisin ovensäleiden luokse. Jangmo-o oli siirtynyt takaisin pöydän päälle, jossa se istui ihmetellen ja päätään hitaasti kallistellen.
Norton nojasi pöytään irvistäen ja toista kättään pidellen.

”Älä luulekaan”, hän sanoi pudistaen päätään. ”Olet aivan liian epävakaa käsitelläksesi sitä. Sitä paitsi, se on vielä kesken.”
Silke mutristi huuliaan ja hymyili nähdessään katseen Nortonin silmissä. Uhkailu, lahjominen ja kiristys kenties olivat epäonnistuneet, mutta jokin professorissa ja hänen eteenpäin kumartuneessa asennossaan kertoi esineellä olevan arvoa.
”Vaikuttaa tärkeältä”, Silke hymähti. ”Onko tämä kenties pormestarille?” Norton irvisti taas, sanomatta sanaakaan.
”Hän ei taida edes tietää, mikä tämä on?” Silke kysyi epäuskoisesti, tajuten millaiseen aarteeseen oli törmännyt. ”Et kai vaan väsää mitään salaista? Et tietenkään, onhan sinulla kuitenkin työssäsi niin paljon vastuuta. Ei siis varmaankaan haittaa, jos vien tämän pormestarille?”
”Älä”, Norton ärähti Silken härnäykselle, ja naisen hymy levisi. ”Pormestari ei saa tietää siitä, ei vielä.”
”Ei hän saakaan, ei ainakaan minulta, jos vain annat jotakin vastineeksi”, Silke hymyili viattomasti.
”Hyvä on”, professori huokaisi ja haroi sormiaan likaisten hiustensa läpi. ”Hyvä on. En kerro bisneksistäsi kenellekään, kunhan pidät tuon salassa. Saisinko sen nyt takaisin?”

”Oi, et tietenkään”, Silke naurahti ja varmisti jääkylmän, painavan pallon olevan vielä taskussaan. ”Pidän sen panttina lupauksestasi. Ehkä vielä joskus.”


Näiden sanojen saattelemana Silke asteli ulos huoneesta jättäen professorin vaikeroimaan kätensä kanssa, joka parhaassa tapauksessa oli murtunut. Jangmo-o seurasi vikkelästi naista, joka veti hupun päähänsä ja kiiruhti portaat alas, innokkaana pääsemään pois tuosta rapistuneesta loukosta.


// Onpa pitkä aika siitä kun viimeksi on päässyt kunnon pokemonstooria kirjottamaan :> good to be back. Toivottavasti tykkäät, juttua olisi riittänyt vielä paljon pidempäänkin, mutta päätin pätkäistä osan kakkostarinaan.

Vastaus:

Nyt oli ainakin kiinnostusta herättävä aloitustarina! :D Homma lähti rullaamaan varsin sulavasti: tarinaan oli helppo hypätä mukaan, vaikka lähtökohta olikin varsin salamyhkäinen ja uusia, arvoituksellisia hahmoja pukkasi alussa varsin tiuhaan tahtiin. Etenkin Flint ilmestyi tarinaan mukavan spontaanisti, eikä oikeastaan yhtään häirinnyt, vaikka pokémonilla ei oikeastaan ollut sen kummempia motiiveja lähteä seuraamaan Silkeä.

Silke itse on mielenkiintoinen hahmo! Määrätietoiset ja kunnianhimoiset naispäähenkilöt ovat aina plusplus, mutta Silkestä voi olla myös aika hankalaa pitää - ainakin näin alkuun, kun hahmon taustaa ei vielä tarkkaan tunne. Tämän luvun perusteella naisesta sai nimittäin varsin häikäilettömän ja ehkä hieman ylimielisenkin kuvan, mikä nyt toisaalta on aika tyypillistäkin hämäräbisneksiä duunailevalle hahmolle. :D Mielenkiinnolla odotan, miten Silken hahmo ja tausta lähtevät tästä avautumaan. Kylmäksi ei siis ainakaan jättänyt, mikä on tässä tapauksessa hyvä merkki! Pituudessaan tarina oli nyt juuri sopivan mittainen ja jäi myös hyvään kohtaan. Tässä on hyvä pohja lupaavalle saagalle!

Flint +2lvl +1op. Rahaa 70pd:tä.

Nimi: Dei

06.02.2017 19:20
Luku 2.

HUOMAUTUS! Tarina sisältää kiroilua.

Jay asteli pientä tietä kohti seuraavaa kaupunkia, joka häämötti kilometrien päässä, kenties. Askeleet kuuluivat vaimeasti kivisellä polulla, jonka päällä oli hieman epämukava tallustaa reppu selässä. Tuuli ujelsi lähistöllä olevien puiden latvoissa. Lehtien havina täytti pojanklopin korvat. Kulkeminen luonnossa ei ollut vaivalloista vaan tuntui jopa rauhalliselta, ihan kuin olisi ollut jossain kaukaisuudessa, missä ketään ei voisi tavoittaa sinne eksynyttä vaeltajaa.

Taivas oli kuin suuri valtameri, väriltään vaalean teräksensinisen, syvänsinisen ja haalean turkoosin sekainen taivaankansi. Pilvet olivat vain pieniä helminauhoja, mitkä tekivät taivaanlaista vielä kauniimman, taideteosta muistuttavan. Pilvien sävyt vaihtelivat sumunvalkeasta norsunluun väriseen. Ne vaikuttivat yhtä kevyiltä kuin höyhenet ja pehmoisilta kuin vaahtokarkit.

Ympäristössä pystyi haistamaan eri heinien, maitohorsman sekä monen muun niityllä kasvavien kasvien tuoksuja. Pieni kosteus tuntui ilmassa ja iholla, mikä sai muhkuraista väylää kulkevan matkaajan hikoamaan otsaan. Hikikarpaloita alkoi muodostua sinipään ohimolle, mistä yksi pisara vyöryi hiljalleen pojan kulmakarvaan.

Yhtäkkiä kouluttaja pysähtyi tien varteen. Hän sulki silmänsä ja kuunteli lähistöllä olevia pokémonien liikkeitä. Puiden varjoista saattoi erottaa joidenkin otuksien silhuetteja, mutta niitä oli hieman vaikea tunnistaa.


Tienkulkija hymähti ja jatkoi matkaansa kohti tuntematonta, tai no ainakin melkein. Kävellessään tätä möykkyistä kulkuväylää matkaaja tunsi itsensä hieman yksinäiseksi, mutta pian tämä hoksasi tehdä asialle jotain. Hän otti tutun poképallon käteensä ja huudahti:


"Camil, on sinunkin aika tulla ulos sieltä!" Pallosta hyppäsi ulos sininen karvapallo. Otuksen kullankeltaiset silmät mulkaisivat omistajaansa kohti. Shinx piti lopuksi hyvin tiukan tuhahduksen. Poika vain naurahti tuolle ja tarjosi olkapäätään, mihin olento hyppäsi mielellään, sen ei sentään tarvinnut kävellä.


*******************************


Jalkojani alkoi jomottaa, kurkkuni tuntui kuivalta ja aurinko porotti taivaalla, eikä oloani parantanut se, että yläpuolellani liisi Pidgey. Henkäisin syvään ja käänsin katseeni hitaasti kohti sinisen kirjavaa taivasta. Hetkeä myöhemmin näköpiiriini ilmestyi jotain valkoista. Kuului hirveä lätsäys ja tunsin tahmean, limamaisen nestettä muistuttavan aineen valuvan naamallani. Kostea substanssi tihkui hitaasti nenääni pisin huulieni päälle, ja sieltä pitkin leukaa rintakehälleni tahrien paitani.


"Voi saatana!" Karjaisin samalla sylkien Pidgeyn eritettä suustani vimmatusti. Nopea kova ääni oli saanut Camilin säikähtämään, mikä johti siihen, että otus oli loikannut nopeasti alas olkapäältäni maahan. Nyt se tuijotti minua suurilla hunajaisilla silmillään, mistä saattoi jo nähdä pienen vahingonilon.


"Älä sinä siinä toljota Camil, muuten sinä toimit pyyhkeenäni jolla pyyhyn tämän paskan pois." Ärähdin shinxilleni, joka värähti pelosta. Hetken aikaa tuijotin tuota vielä tiukasti, kunnes naamani suli hymyyn. Kyykistyin karvaisen ystäväni eteen, avasin käsivarteni ja odotin hetkeä, milloin siniturkkinen eläin hyppäisi syliini.


Karvaturri katsoi hetken epäillen, mutta lopulta hyppäsi syleilyyni. Pidin sitä lähelläni, nuuhkin sen pehmeää vaaleansinistä turkkia ja henkäisin ulos. Muutaman minuutin kuluttua päästin matkatoverini pois halauksestani. Repäisin päällystakkini pois yltäni, puhdistin töhryiset kasvoni siihen, jonka jälkeen viskasin sen hartiani yli. Viitoin Camilia hyppäämään olalleni, jotta voisimme jatkaa matkaamme seuraavaan kaupunkiin.


Otin takataskustani pokédexin katsoakseni, mikä olisi seuraava kaupunki. Tuijotin näyttöä, missä välkkyi kartta ja siellä luki 'Cordovan Town'. Hymähdin matalasti kääntäen katseeni suoraan eteenpäin, missä tie lojui. Tämä tie veisi minut uuteen kaupunkiin, Cordovan Towniin.


***********************************


Tuttu kouluttaja käveli pitkin mutkikasta tien uomaa. Hiekka, kivien murut sekä multa tekivät kulkureitistä kohtalaista kävellä. Nuorukainen oli edennyt kohti kaupunkia jo noin tunnin, ja sen kyllä huomasi, tunsi sekä haistoi, jos ymmärtää, millä tavalla.


Hikinen käsi vei märkiä hiuksia pois miehekkäiltä kasvoilta. Huulet vaikuttivat kuivilta, silmät arat kaikesta valosta, mutta matkaaja ei voinut kiinnostaa pätkääkään oma hyvinvointi tällä hetkellä, hän vain tahtoi päästä määrän päähän ja levätä. Ehkä levon jälkeen kiertää ja tutustua uuteen ympäristöön, tavata uusia ihmisiä tai katsoa minkälainen paikallinen sali olisi.


Pienen ajan kuluttua horisontista pystyi erottamaan Cordovan Townnin ääriviivat, mikä sai aikaan sen, että sinitukan silmät säihkyivät ja sai tuon huutamaan ilosta. Kova ääni ei kuitenkaan ollut matkakumppanin mieleen, sillä se oli lähes koko matkan nukkunut Jayn olkapäällä tyytyväisenä ja nyt se herätettiin. Sinisen möykyn silmät aukenivat pikkuhiljaa, nyt sekin näki heidän päämääränsä vihdoin suuren, tapahtuman täytteisen matkan jälkeen.


"Katso, Camil! Löysimme Cordovan Townnin, nyt voimme viimein levätä." Vihreä silmäinen teini iloitsi. Olento vain nyökki komppiakseen omistajaansa. Liikkuessaan lähemmäksi kaupungin sisäänkäyntiä kumpikaan tietä kulkenut tallaaja ei olisi uskonut, että he löytäisivät tänne.


Astellessaan kaupungin mukulakiviteitä Jay yritti metsästää katseellaan paikka, missä hän ja hänen pieni ystävänsä voisi yöpyä. Viimein katse kohtasi poké centerin, minne lopuksi jalat alkoivat viedä kohti. Ollessaan rakennuksen edessä poika katsoi peilikuvaansa, virnisti ja astui sisään liukuovista poké centeriin.


**********************************


Jalkain i veivät minut tiskin eteen, missä minua vastaan ottamassa oli hoitaja Joy. Hän hymyili minulle lempeästi, hieman arasti, mutta silti kutsuvasti. Asetin laukkuni tiskin päälle ja kysyin:


"Onko mahdollista, että voisin viettää yöni täällä?" Pinkkihiuksinen nuori nainen nyökkäsi ja sanoi heleällä äänellä:


"Kyllä sen pitäisi järjestyä. Tervetuloa Cordovan Towniin. Toivon, että viihdytte täällä." Nyökkäsin naiselle vastaukseksi ennen kuin lähdin laukkuni kanssa kohti ulko-ovea. Ulkopuolella ajattelin, että voisin katsoa paikallista salia. Päätin kysyä tietä vastan tulijalta.


Kävelijä näytti nuorelta, minua nuoremmalta. Tytöllä oli luonnostaan olevat täydellisen valkeat hiukset, mitkä vaikuttivat pehmoisilta, kiiltäviltä ja suorilta. Valkotukan etuhiukset olivat suoraan leikatut, ehkä hieman epätasaisesti. Muuten tytöntyllerön hiukset ulottuivat hänen pienille rinnoilleen nätisti letein laitettuna. Lapsen silmät olivat erikoiset, ne olivat sekoitus sinisen, pinkin ja liilan eri sävyjä, lisäksi niissä oli vaaleita laikkuja, mitkä tekivät silmät näyttämään avaruudelta ja sen tähdiltä. Vaatetus vastaan tulijalla oli lolitaa muistuttava. Lolita asuun kuului vaaleanliila mekko, tummempaa sävyä oleva takin tyylinen jakku, polviin asti ylettyvät sukat ja mustat avokkaat.


"Hei, anteeksi. Voisitko kertoa, missä on lähin sali täällä?" kysyin pikkutytöltä. Hän tuijotti minua kuin outolintua, aivan kuin olisin sanonut jotain hyvin typerää. Lolitan kasvoille syntyi ujo hymy, tuon posket alkoivat heloittaa punaisena.


"Ei Cordovan Townissa edes ole yhtäkään salia, senkin hupsu kulkija!" kyseinen tyttö naurahti. Tällä kertaa oli minun aika muuttua yhtä punaiseksi kuin tomaatti, mutta eristä syystä, olin niin nolona. Raavin niskaani ja naurahdin vaivaantuneena.


"A-ah. Okei, um sori, että häiritsin. Hyvää päivän jatkoa." toivotin ja lähdin nopein, suurin askelin painelemaan nopeasti takaisin yösijaani. Minua hävetti niin suuresti. Olisin ihan hyvin voinut katsoa ennen tänne tuloani olisiko täällä salia vai ei, mikä idiootti olenkaan. Kompuroin nopeasti takaisin poké centeriin, missä muut siellä olevat tuijottivat minua. Kiilasin nopeasti taas tiskin eteen.


"Missä huoneessa saan yöpyä?" kysäisin nopeasti vastaanotolla olevalle Joylle. Hän katsoin listaa, kumartui alas nostaen tiskin takaata avaimen.


"Huone numero 014, tässä avaimenne huoneeseen. Olkaa hyvä, viettäkää hyvä loppu päivä." hoitaja hymyili minulle nätisti. Tartuin avaimiin tunkien ne taskuuni mumisten jotain kiitosta muistuttavaa sanaa samalla kuin tallustin kohti huonetta. Tämä päivä oli mennyt päin persettä.


Päästessäni huoneeni eteen tartuin taskussani olevaan avaimeen, pistin sen avaimenreikään, väänsin sitä, tönäisin hieman ovea ja ovi aukesi vienoin liikkein. Astelin syvemmälle huoneeseen, katselin ympärille tutustuakseni paikkaan, jossa asuisin muutaman päivän.


Suljin oven takaani ja saatoin kuulla pienen naksahduksen merkiksi, että se oli mennyt lukkoon. Heitin laukkuni sängyn viereen, rojahdin sängylle ja annoin Camilin käpertyä rinnalleni nukkumaan. Sininen pikku pörröpää oli koko tämän ajan pysynyt piilossa niskani takana, kunnes saavuin tänne huoneeseen.


Sänky tuntui allani pehmeältä, hieman muhkuraiselta, mutta silti niin kutsuvalta, aivan kuin se huutaisi minua sulkemaan silmäni, unohtamaan tämän perseelleen menneen päivän ja vain maata siinä siihen asti, kunnes uusi aamu sarastaisi. Päätin toteuttaa vuoteen kutsumuksen, suljin silmäni, hengitin raskaasti, ja pian tunsin itseni vaipuvan erään laiseen horrokseen, uneen, josta en haluasi herätä ennen huomista.

Vastaus:

Tarina alkoi taas mukaansa tempaavalla tunnelmoinnilla, minkä ansiosta oli helppo kuvitella itsensä kulkemaan Jayn matkaan. Käytät mukavan monipuolistoa sanastoa kuvailussa! Pidgey päätti sitten katkaista tunnelmoinnin aika ronskilla tavalla - ei ole kyllä kovin montaa kertaa päässyt lukemaan siitä, että pokémon ulostaisi jonkun päälle. :'D Huvitti myös, että Cordovan Townissa Jay oli jo suuntaamassa salille, vaikka sai hetki sitten vasta aloituspokémoninsa. Haha, innostusta ainakin löytyy! Lolitatyttöön tulemme kenties törmäämään vielä jatkossa, tai ainakin niin voisi olettaa kuvailun määrän ja yksityiskohtaisuuden perusteella. :o

Camil +1lvl +1op. Rahaa 40pd:tä. Jatkossa Camilin tekemisiä kannattaa yrittää kuvailla vähän enemmän, niin Shinxille kertyy tasoja nopeammin. :>

Nimi: Sheila

26.01.2017 03:44
// Olen taas kakkeli ja heitän tarinan just sillon kun oot päivittäny.

Selviydyttyämme pienestä hyökkäyksestä, jatkoimme samaan rataan Moltresin kanssa. Kului muutama tunti, kunnes päätimme, että kaikkien on pakko päästä lepäämään. Emme kuitenkaan halunneet rääkätä pokemonejamme pyörryksiin. Koska emme viitsineet poistua Moltresin läheltä mihinkään, päätin vihdoinkin käyttää kaiken tämän niin sanotun luppoajan pokemonien hemmotteluun. Istahdin alas kivikkoon ja otin laukustani piikikkään harjan. Kutsuin lampaan luokseni ja tämä istahti nätisti eteeni. Koitin harjatessani löytää kaiken maailman roskat Momon turkista, jotka ilmiselvästi vaivasivat sitä. Lammas määkäisi muutaman kerran vihaisesti, kun harja osui takkuihin. Yritin kuitenkin parhaani mukaan miellyttää ”asiakastani” ja kehuin Momoa maasta taivaaseen, että saisin sen paremmalle tuulelle. Lopuksi pyyhkäisin Momon sinisestä rusetista kaiken pölyn ja hiekan mikä oli siihen tarttunut tappelun aikana. Lammas vaikutti olevan päällepäin tyytyväinen saamaansa kohteluun.

”Noin, ja sitten vielä pikku herkkupalkkio.” sanoin ja kaivoin laukustani Leppa-marjan.
Momo näytti innostuneelta.
”Sano ’mää’.”
”Mää.” toisti Momo.
Silitin Momon päätä ja annoin marjan sille syötäväksi.

Senda pyörähti sopivasti luokseni, kun olin saanut Momon valmiiksi. Kaivoin laukustani pienen lääkepullon, jolla saisin puhdistettua Sendan vammat, jotka se oli saanut otellessaan. Suihkuttelin Potionia ympäriinsä, toivoen että auttaisi edes hiukkasen. Sendaa oli paljon vaikeampi saada siistimmän näköiseksi. Saadakseen norsusta puhtaamman, se vaatisi lähes aina pesua. Sendan iho ei nimittäin kamalasti puhu harjauksen puolesta. En voinut muuta kuin pyyhkiä kädelläni hieman pölyjä Sendan vartalolta ja punaiselta huivilta, tietäen että se likaantuisi taas pian, kun Senda lähtisi pyörimään pitkin ympäristöä. Kehuin ja taputtelin kovasti norsuani, mutta minua harmitti, etten voisi hemmotella sitä kunnolla kuin ehkä herkuilla.

”Eikö sinulla ole Fluffy Toy -pehmoa?” Río kysyi minulta.
”Mikä ihmeen Fluffy…?”.
”Etkö tiedä? Luulisi, että jokaisella kasvattajalla olisi sellainen. Niitä tavataan antaa vasta pokemunista kuoriutuneille pokemoneille leikittäväksi.” Río selosti.
Niin, eihän siitä ole kuin muutama päivä, kun Senda kuoriutui mysteerisestä munasta. Voisin kuvitella, että Senda saattaisi pitää moisesta pehmolelusta.
”Noh, minulla on ollut hieman kiire ja…” koitin selitellä.
”Hei, älä ota sitä niin vakavasti. Voit ottaa tämän minun. Valitettavasti se ei ole Mareep-pehmo vaan Whimsicott.” Río naureskeli ja kaivoi repustaan pienen pehmolelun ja antoi sen Sendalle.

Senda oli ihmeissään aluksi pehmolelusta, joka näytti ihan pokemonilta. Noh, pokemoniahan sen pitikin esittää. Senda kuitenkin rupesi tökkimään lelua kärsällään. Pehmolelun kangas kutitti pienen norsun herkkää kärsää ja sai sen nauramaan. Phanpy halasi uutta leluaan ja pyöri sen kanssa parin metrin päähän. Rávle makasi maassa väsyneenä. Olin erittäin ylpeä pikku ponistani. Se oli epäitsekkäästi tehnyt kiltisti töitä nämä muutamat tunnit. Se oli ansainnut kaiken tarvitsemansa levon. Kaivoin laukustani vielä yhden marjan ja kävelin konin luokse.

”Tässä, ole hyvä.” sanoin ja laskin Starf- marjan sen naaman eteen.
”Ajattelin, että voisit olla herkkujen tarpeessa.”
Rávle ei pohtinut kahdesti, että söisikö se antamani marjan. Marja katosi sekunneissa ponin kitaan. Olisin halunnut ehkä puhdistaa Rávlen ulkonäköä, mutta se näytti tällä hetkellä siltä, että eniten kaipaisi omaa rauhaansa.
”Hienosti olet jaksanut, pikku komistus.” kehuin vielä.

Hetken lepäilyn jälkeen päätimme taas jatkaa parantelua. Toivoin, että kaikki sujuisi tästä eteenpäin rauhallisesti. En kaipaisi enää yhtään ottelu tilannetta. Rávle, Quilava ja Slugma olivat ahertaneet enemmän kuin sallisin omien pokemonieni ahertavan. Minun täytyisi antaa Rávlelle kaikki aika palautumiseen tästä aherruksesta. Onneksi Rávlen ei täytynyt tehdä tätä kaikkea yksin. Olisin ollut pulassa, mikäli olisin ollut yksin tässä tilanteessa. Halusin kasvaa enemmän itsenäiseksi. Sellaiseksi ihmiseksi joka pystyisi tällaisessakin tilanteessa tekemään kaiken omin päin. Pystyisin ottamaan tilanteen haltuuni otteluissa, pystyisin taktikoimaan taitavasti. Tällä hetkellä, en ollut mielestäni sellainen kouluttaja.

Olisiko kouluttajan homma sittenkään minua varten? Ehkä kenties minusta voisi tulla parempi koordinaattori kuin kouluttaja. Mutta kasvattajan ammatti oli se mitä rakastin. En tosiaan tiennyt, että mitä minusta ajateltaisiin, kun otin suojatteihini Rávlen. Se ei ollut ehkä puhdasverisin Ponyta mitä maailmasta löytyi. Katsoin Moltresin siivissä olevia liekkejä, ne olivat niin kovin kauniita tässä iltahämärässä. Oli upeaa nähdä legendaarinen näin läheltä. Niin puhdasverinen, niin kaunis. Minä arvostin pokemonien kauneutta sellaisina, kun ne olivat syntyneet. Ihan sama mitä muut kasvattajat sanoisivat. Rávle on yksi kauneimmista mitä olen nähnyt, vaikkei se muistuttanutkaan väritykseltään normaalia Ponytaa.

Aikaa kului ja päivä oli lopuillaan, aurinko oli laskenut. Päätimme, että nyt jokaisen meistä on pakko saada unta. Ilman minkäänlaista energiaa emme olisi valmiita huolehtimaan Moltresista taikka toisistamme. Tällä kertaa minun ei ollut niin vaikeata saada unen päästä kiinni. Olin todella väsynyt, vaikken ollut fyysisesti tehnyt paljoakaan paitsi seisoskellut koko päivän. Pokemonit olivat niitä, jotka ansaitsivat yöunensa. Suljin silmäni ja nukahdin.

-*-*-

Yö oli pimeä ja hieman viileä. Senda heräsi kesken uniensa. Se ei tarvinnut niin paljon unta, sillä päivällä Senda oli nukkunut suurimman osan ajasta. Mikäs siinä, jos norsu kykeni moiseen. Senda halaili pehmoleluaan ja asetteli sen paremmin viereensä.

Kräk.

Senda nosti päätään välittömästi ja rupesi haistelemaan ilmaa. Phanpy tajusi, että joku tuntematon oli astunut reviirille. Sendan näkö ei ollut mikään maailman paras pimeällä, mutta onneksi sillä oli erittäin hyvä hajuaisti. Hajun avulla Senda pystyi paikantamaan pokemonit ja ihmiset pimeässä. Tämä muukalainen ei ollut kukaan tiimiläisistä. Se ei ollut myöskään ihminen. Haju ei myöskään muistuttanut Moltresta. Senda oli kuitenkin varma, että se oli pokemon. Moltresin suunnasta rupesi kuulumaan ääniä. Phanpy juoksi Moltresin luokse, ikään kuin suojelemaan tätä. Senda oli valmis ottelemaan häirikköä vastaan.

Kuului taas askelma. Senda tajusi pian, että mikä pokemon oli ilmestynyt paikalle. Phanpy oli varma, että se oli Pidgey. Yksi niistä Pidgeystä jotka olivat hyökänneet aiemmin päivällä Moltresin kimppuun. Oli nokkelaa tulla kostamaan näin yöaikaan, kun kukaan ei ollut valmis. Senda kuitenkin aisti, että tällä kertaa Pidgey oli tullut yksin. Pidgey tajusi, että se oli jäänyt kiinni ja nosti itsensä ilmaan. Siipien räpyttelystä kuuluva ääni kuulosti Sendan korvaan raskaammalta. Phanpy mietti, että oliko Pidgey vielä kovin väsynyt viime ottelusta jolloin se ei jaksaisi lentää kamalasti. Se mitä pieni norsu ei tiennyt oli se, että Pidgey oli kehittynyt Pidgeottoksi, jolloin siivet olivat muuntautuneet suuremmiksi.

Hajunlähde läheni uhkaavasti Sendaa. Pidgeotto oli lähtenyt liikkeelle. Pidgeotto syöksyi kohti Sendaa, osuen tähän. Senda mätkähti kivikkoon pelästyneenä. Senda ei odottanut näin nopeaa hyökkäystä. Norsu pudisteli päätään ja kaivautui pois kivien alta. Se valmistautui uuteen hyökkäykseen, kuten myös Pidgeotto. Lintu lähti taas kiitäen kohti Sendaa. Tällä kertaa Senda päätti odottaa kärsivällisesti juuri viimeiseen mahdolliseen väistämishetkeen. Aisteihinsa luottaen Senda onnistui väistämään Pidgeottoa tällä kertaa. Senda otti maasta kiven ja heitti sen Pidgeotton suuntaan. Mitään reaktiota ei syntynyt, joten luultavasti Senda oli heittänyt ohi.

Norsu tajusi, että olisi alakynnessä. Linnuilla tuntui olevan parempi näkö kuin norsuilla. Phanpy muodosti eteensä lasia muistuttavan ikkunan, Light Screenin. Senda ei voisi tehdään juurikaan mitään, eikä kivien heittely sokeana oikein tuntunut hyvältä idealta. Senda joutui tekemään radikaalin ratkaisun. Se ei olisi millään halunnut häiritä muita, sillä norsu tietysti uskoi olevansa kykeneväinen ottelemaan lentävää lintua vastaan yksin. Senda kuitenkin tajusi, ettei hän voinut ottaa riskiä, kun ympäristö ja olosuhteet olivat tällaiset. Pimeys ei ollut Senda eduksi tällä kertaa, joten Senda päätti tehdä sen mitä se ei olisi halunnut tehdä: herättää kaikki.
Senda töräytti todella kovan äänen kärsästään. Sendan oli tarkoitus käyttää Roar -iskua. Sen pitäisi aina pelästyttää pokemon ottelussa, jolloin vastaottelija pitäisi lähteä karkuun.

Heräsin kamalaan norsun ääneen. Momo määkäisi erittäin kovaäänisesti. Muutkin pokemonit rupesivat ääntelemään pelästyttyään Sendaa.
”Senda, mitä oikein teet?!” huudahdin. ”Et voi ruveta huutamaan keskellä yötä.”
Pidgeotto oli pelästynyt Sendan yllättävää huutoa, se kuitenkin hallitsi itsensä eikä täten juossut heti karkuun. Pidgeotto tajusi nyt myös, että Phanpyn suunnitelma oli samalla herättää kaikki muut. Lintu tiesi, ettei siitä olisi ottelemaan yksin kaikkia muita vastaan, vaikka se olisi kuinka halunnut taistella. Pidgeotto katsoi haikeasti Moltresin suuntaan. Se tuntui kamalan surulliselta, ikään kuin kaivaten jotain. Pidgeotto lensi hieman kauemmaksi katselemaan tilannetta. Pokemon ei irrottanut katsettaan Moltresista koko sinä aikana. Se vain tuijotti ja tuijotti. Hetken katseltuaan Pidgeotto päätti lähteä äänettömästi, huomiota herättämättä.

Etsin tieni Sendan luokse ja ihmettelin mitä norsu teki Moltresin lähettyvillä.
”Tapahtuiko täällä jotain? Tiedät ettet saisi leikkiä Moltresin lähettyvillä, vai näitkö pahaa painajaista?” kysyin Sendalta.
Senda ei tuntunut ottavan kuuloonsa minun kysymyksiä vaan se tepasteli rauhallisen oloisena takaisin pehmolelunsa luokse. Se käyttäytyi ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Norsu kietoi kärsänsä sen ympärille, haukotteli kovaan ääneen ja nukahti uudestaan. En voinut, kun pyöritellä silmiäni ja kompuroida takaisin kamojeni äärelle. Lepyttelin erityisesti Momoa pistämään niin sanotusti päänsä tyynyyn ja jatkamaan unia. Ilmeisesti mitään massiivista ei ollut tapahtunut ja Moltres näytti samalta kuin ennen.

Pienestä päänsärystä huolimatta koitin saada vielä unenpäästä kiinni. Vaihtelin asentoa jatkuvasti. Missään ei tuntunut olevan hyvä. Luovutin uudelleen nukahtamisen suhteen ja kaivoin Soidan kartan esiin laukustani. Hiivin hiljaa Rávlen läheisyyteen saadakseni ponin liekeistä hyvän lukuvalon. Kartta sisälsi yleistietoa Soidasta sekä hyviä vinkkejä kouluttajille kuin koordinaattoreille. Olin lukenut muutaman kerran läpi kouluttajille tarkoitetut vinkit, joten päätin uteliaisuuttani käyttää tämän unettomuuteni hyödyksi lukeakseni koordinaattoreille tarkoitetut osiot.

”Tangerine Cityn koordinaattorikilpailussa ’smart’ ja ’beauty’ kategoriat ovat yleistyneet säännöksi. Kilpailun jatkuva teema on luonto. Luonnon kauneutta ja haurautta kunnioitettavasti Tangerine Cityn kilpailussa ei ole ottelukierrosta.” Luin hiljaa itsekseni Tangerine Cityn koordinaattorikilpailusta. Hmm, Rávle voisi sopiakin sellaiseen. Rávle oli varmasti tiimin viisain, itsenäisin sekä sillä oli erikoinen ulkonäkö, joten se voisi mennä ’beauty’ -kategorian piikkiin. Toisaalta luonnon arvostus ja Rávlen kaiken syövyttävä sylki… Ne eivät välttämättä sopineet yhteen. Honeydew Townissa olisi kuitenkin toinen ’smart’ kategoriaan kuuluva kilpailu.

Rupesin yllätykseni innostumaan siitä, että miten omat pokemonit voisivat sopia mihinkin kategoriaan. Juoksin nopeasti hakemaan pokedexini laukusta. Kaivoin Rávlen tiedot esille ja rupesin vertailemaan eri iskuja. Jokaiselle pokemonin iskulle oli luokiteltu kategoria: smart, beauty, cute, tough, cool. Samoja kategorioita käytettiin koordinaattorikilpailuissa. Olin yllättänyt joistakin päätelmistäni. Tämän hetkisistä iskuista päätellen, mitä Momo osasi, niin se menisi ’cool’ -kategoriaan. Olisin ehkä itse luokitellut Momon söpöksi kuin siistiksi mutta kaipa iskut sen päättävät loppujen lopulta. Sendalla taas tuntui tulevan tasapeli ’tough’ ja ’cute’ -kategorioiden kanssa. Sen kanssa pystyin olemaan samaa mieltä. Norsu osasi olla kovanaama tappeluissa ja olihan se pienen kokonsa vuoksi erittäin suloista. Innostuksestani huolimatta, keho rupesi olemaan sitä mieltä, että nyt on aika nukahtaa. Teksti tuntui yhä vaikeammalta lukea, jotenkin sumealta. Silmäluomet rupesivat tuntumaan raskailta ja ajattelin, että ihan vähän voisin niitä lepuuttaa. Mutta kaikkihan me tiedämme miten siinä aina käy.

Zzz…

-*-*-

Aamu oli tuloillaan. Moltres availi silmiään, kun se tunsi auringon lämmön siivillään. Se ei tuntunut samanlaiselta lämmöltä mitä se oli tuntenut viimeisen päivän ajan. Moltres oli heräillyt viime päivän aikana, mutta oli tuntenut itsensä niin sekavaksi, ettei saanut kunnolla silmiään auki. Toisaalta sen siivillä tuntunut lämpö oli rauhoittanut sitä. Moltres katsoi pienen välimatkan päässä olevaa sekalaista sakkia. Ihmisiä, pokemoneja… Tämä huomasi pienen norsupokemonin. Tuo oli varmasti se, jonka meluamiseen kaikki heräsivät yöllä, se ajatteli keskenään. Moltres kokeili vähän liikuttaa siipiään. Ne eivät olleet täydellisessä kunnossa, mutta hieman irvistämällä niitä voisi käyttää lentämiseen. Moltres nousi varovasti jaloilleen. Se huomasi jotain erikoista kivien seassa. Moltres näytti huolestuneelta, sillä vaikka tämä olisi halunnut, se ei pystyisi ottamaan tätä erikoista asiaa mukaansa. Moltres nosti katseensa takaisin ihmisiin. Tämä päättäisi jättää tehtävän näiden ihmisten käsiin, sillä he olivat osoittaneet arvonsa uhkaamalla Moltresta tätä satuttamatta ja hoivanneet tämän siipiä. Legendaarinen lintu asetteli varovasti siipiensä avulla tämän mysteerisen asian paremmin näkyville. Tähän oli hyvä jättää tämä. Moltres varovasti heilutteli siipiään ja lennätti itsensä niillä taivaalle, nousevan auringon luokse.

Tunsin ilmavirtauksen kasvoillani. Se kutitti minua niin paljon, että minun piti ruveta hieromaan kasvojani. Avasin silmäni ja jouduin hieraisemaan silmiäni uudelleen. Moltres oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Katsoin ympärilleni, en nähnyt mitään jälkiä siitä, että iso joukko ihmisiä olisi kidnapannut Moltresin. Ajatuksissani katsoin taivaalle ja näin, kuinka auringonsäteet osuivat valtavaan lintuun, jonka tuliset siivet kimalsivat valossa. Moltres lensi pois. Oli tyypillistä, että legendaarinen lintu lähtisi mahdollisimman huomaamatta, kun se saisi siihen mahdollisuuden. En minä tietystikään odottanut mitään hyvästejä, se olisi typerää, mutta kieltämättä pieni haikeus valtasi mieleni. Pohdin, että oliko Moltres nyt varmasti kunnossa ja jaksaisikohan se lentää takaisin vuorelleen jossa se voisi parantua kokonaan.

Katsoin kivikasaa, jossa Moltres oli levännyt. Siinä oli jotain kummallista, jotain sellaista mikä ei normaalisti kuuluisi kivikasaan. Nopeasti tallustin kivikasan luokse ja otin tämän kummallisen asian käteeni. Se oli kuin pokemonin muna. Muna tuntui todella lämpimältä käsissäni. Miten se olisi yhtäkkiä tänne ilmestynyt? Oliko Moltres muninut munan? Vai oliko joku jättänyt tähän äsken pokemonin munan? Istahdin alas ja rupesin pohtimaan asiaa. Silitin samalla varovasti pokemonin munaa. Minkälaisia pokemoneja täällä oikein asuu? Usein tällaisilla alueilla asuu paljon maa- ja kivityypin pokemoneja. Nousin seisomaan ja lähdin muna sylissäni hakemaan Soidan karttaa. Tutkailin samalla munaa, kun yritin veikata minkälaisen pokemonin muna tämä olisi. Hmm, Teddiursa on mahdollista nähdä täälläpäin, voisiko tämä olla siis Ursaringin muna?

Río heräsi pian säätämiseeni ja huomasi Moltresin puuttuvan. Selitin hänelle näkemäni ja työnsin löytämäni pokemonin munan hänen syliinsä. Río koitti myös päätellä, että minkä pokemonin muna se voisi olla. Hän kuitenkin puolusteli tietämättömyyttään sillä, että Centereissä yleensä hoidetaan jo munasta kuoriutuneita pokemoneja, joten hänellä ei ollut tarpeeksi hyvää tietämystä moiseen. Meillä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin palata Mindaro Towniin, sillä kasvattajamuori olisi ainoa ihminen tässä lähellä joka voisi huolehtia tästä munasta ja kenties tietää sen tulevaisuuden. Keräsimme kamppeemme ja joukkomme lähti kulkemaan kohti Mindaro Townia.

Momo sai kunnian kantaa munaa sylissään. Sendakin olisi halunnut osallistua moiseen, mutta arvelin että pikku norsu ottaisi sen kärsänsä ympärille ja lähtisi pyörimään kivikkoa suoraan alas. Ei siis mikään maailman turvallisin vaihtoehtoa kuljettaa pokemonin munaa. Momo silitti munaa ja tutki sitä samalla silmillään, kun käveli perässäni. Senda pyöri jossain edessämme, en oikein ainut ollut selvillä, että missä. Rávle oli ansainnut leponsa ja se sai matkustaa pokepallossaan koko matkan. Se saisi olla rauhassa kaikelta ennen kuin veisin kaikki pokemonit Centeriin. Moltresin hoitaminen oli vienyt sen voimat lähes täysin enkä halunnut sen joutuvan kävelemään metriäkään.

Saavuimme takaisin kylään pikimmiten. Pyysin nätisti Momolta, että antaisi pokemonin munan takaisin minulle, sillä Momon olisi aika käydä Centerissä pikaisesti parantumassa. Momo vastusteli aluksi, sillä se ei halunnut joutua palloon. Lammas oli ruvennut tottumaan ulkona olemiseen, joten pieneen palloon joutuminen ei houkuttanut sitä tällä hetkellä. Lopulta pienen kinuamisen jälkeen, Momo luovutti ja antoi munan minulle. Sendakaan ei olisi malttanut mennä palloon hetkeksi aikaa rauhoittumaan. Se olisi halunnut tutkia kylää pyörimällä. Kutsuin Momon ja Senda takaisin palloihinsa. Kävelin Centeriin sisään ja toivotin huomenta hoitajalle tiskillä.

”Olettepas te aikaisin liikkeellä.” hoitaja naurahti.
”Voihan sen noinkin ilmaista.” vastasin ja ojensin pokepalloni hänelle.
”Siellä on erittäin väsyneitä potilaita, jotka tarvitsisivat pikaisesti lepoa ja hoitoa.”.
”Noh, sitten olet tullut oikeaan paikkaan hoitamaan niitä!” hoitaja hihkaisi.
”Entä, tarvitseeko tuo pokemonin muna jotain?” hän vielä kysyi.
”Et sattuisi tietämään, että minkä pokemonin muna tämä olisi?” vastasin kysymykseen kysymyksellä.
”Valitettavasti en ole koskaan nähnyt tuollaista munaa…” hoitaja katsoi munaa pohtivasti.
”Noh, ei se mitään. Käyn kasvattajamuorilla näyttämässä sitä.” sanoin ja jätin pokemonit hoitajien huomaan.

-*-*-

// Oikeesti Sheila on vaan tyhmä eikä tiedä, että se on Pidgeyn muna eli ei tarvitse vähentää kuoriutumisaikaa mistään. Kokeilin kerrankin vähän tämmöstä missä ei olisi IHAN KAUHEASTI keskustelua, vaan enemmän leipätekstiä. Plus tietääkseni Moltresin homma tuli nyt täten suoritettua? Hjelppaan nyt vähän näiden mun tavaroiden käytön kanssa listaamalla ne tähän, että mitä tuli käytettyä tarinan aikana.

Leppa-marja > Uusi satunainen isku > Momo
Potion > Senda
Whimsicott -pehmolelu > Sendan tavaroihin
Starf-marja > Erikoiskyky vaihtuu > Rávle

Vastaus:

Apua, Senda oli kyllä kunnon badass tässä! :--D "Tässäpä vaan pelastin legendaarisen pokémonin sillä välin kun te muut veditte sikeitä, no big deal, nyt painun takaisin nukkumaan" Ihana! Senda ihastutti suuresti myös fluffy toylla leikkiessään ja oppipahan Sheila siinä sivussa myös taas jotain uutta kasvattajana! Lisäksi pidin tosi paljon kohdasta, jossa nainen tutustui koordinaattorin ammattiin. Innostus välittyi lukijalle asti Sheilan pohtiessa mihin kilpailukategoriaan kukin tiimiläinen sopisi parhaiten. :'>

Ammattitehtävä sait purkitettua vallan mainiosti. Moltresin lähtö oli yllättävän äkillinen, mikä tosin sopi legendaariselle pokémonille, kuten tekstissä mainittiinkin. Suorituksessa huomioit kaikki tehtävänannossa vaaditut asiat, eikä toteutuspuolessakaan ollut mitään moittimista. Mietityttämään jäi kuitenkin, mikä ajoi Pidgeyt hyökkäämään Moltresin kimppuun, sitä ei kai hirveästi valotettu missään kohtaa? Lajin reviiritietoisuus? Vai seurasivatko tirpat Sheilaa ja kumppaneita oikeasti kanjoniin asti. :'D Tässä luvussa esiintyneen Pidgeotton käyttäytyminen tuntui myös vihjailevan jotain! Jääköhän asia ikuiseksi mysteeriksi, hmm.

Senda +2lvl +3op, Alexandra +1lvl. Rahaa 70pd:tä. Ammattitehtävän suorittamisesta ansaitset 200pd:tä ja esineen Shell Bell. Momo oppii leppamarjasta iskun Razor Leaf. Rávlen erikoiskyky muuttuu Flash Fireksi.

Nimi: Dei

29.12.2016 17:08
Luku 1.


Sinihiuksinen nuori istui suuren tammen oksalla. Hänen silmänsä olivat kiinni. Poika kuunteli tuulen ujellusta. Auringon pienet säteet koskettivat pisamanaaman kasvoja, kun ne valaisivat vihreiden lehtien lävitse. Kouluttajan mieleen tunkeutui erilaisia muistoja. Huokaisu pääsi ulos pojan huulilta ja tämä avasi silmänsä. Kirkkaan vihreät silmät kiiluivat pienestä valosta. Virne kohosi seikkailijan kasvoille ajatellessani "pientä" Jayta leikkimässä ensimmäisen pokémoninsa kanssa.
"Voi noita aikoja." tuhahti sinihiuksinen katsoessaan kädessään olevaa pokepalloa. Hän sulki jälleen silmänsä. Muisto alkoi pyöriä nuoren miehen päässä.

*******************

Teinipoika asteli lumista kivitietä pitkin. Poika vapisi kylmästä tuulesta. Pojan siniseksi värjätyt hiukset olivat visusti pipon alla. Nuoren herran posket, nenä ja huulet olivat aivan punaiset. Lumi narskui kenkien alla jokaisella askeleella. Nuori kulkija oli matkalla tapaamaan erästä henkilöä.
"Missä se talo oikeen luuraa? Tänne jäätyy!" nuorukainen mumisi kärttyisenä, minkä seurauksena pojan ruskeat kulmat kurtistuivat. Poika pudisteli lunta päästään. Lunta oli satanut jo jonkun aikaa, mikä teki säästä Jaylle vielä enemmän vastenmielistä.
Pienen ajan kuluttua tutunnäköinen metallirakennus, jos sitä voisi edes siksi kutsua, saapui nuoren kouluttajanalun näkökenttään. Onnellinen hymynkare nousi vaeltajan kasvoille. Nopeat askeleet muuttuivat juoksuksi pojan juoksiessa metallihökkelin luokse.
"Oi! Professori Kabuto, tule avaamaan ovi! Tulin hakemaan sen pokémonini." poika huusi oven läpi ja koputti aggressiivisesti rautaoveen. Askeleita saattoi havaita rakennuksen sisäpuolelta. Lopulta ovi avautui ja esiin pulpahti harmaatukkainen rillipäinen mies.

Professori oli pukeutunut laboratoriotakkiin, suoriin, että pölyisiin housuihin sekä likaiseen raitakauluspaitaan. Miehellä oli suuret ja pyöreät silmälasit. Miehen kasvot näyttivät kolmekymppisen kasvoilta, ellei oteta mukaan hullun professorin perunan näköistä nenää. Kabuton hiukset olivat sekaisin ja väriltään harmaa. Kaiken lisäksi professori Kabuton naamalla oli pervohtava hymy.

"Jay Kirito, ystävä hyväni! Tulit siis tänään hakemaan ensimäistä pokémoniasi. Minulla on sinulle yllätys!" huudahti Kabuto ja päästi Jayn sisään. Käytävän valot saivat sinihiuksisen nuorukaisen lävistykset kiilumaan.

"Kai se pokémon on joku siisti ja uros puolinen?" nuorukainen kysäisi epävarmana. Pojan mielessä pyöri vain kauhu tulevasta pokémonista.

"Älä huoli Jay. Olen valinnut sinulle juuri sinulle sopivan pokémonin!"vakuutteli professori. Sanottu hekilö käänsi selkänsä hetkeksi pois nuoresta sinihiuksisesta pojasta.

Hetkeä myöhemmin harmaapäinen mies kääntyi virnistellen kouluttajan alkua päin. Jayn kulmat kurtistuivat epäluulosta. Yhtäkkiä Kabuton selän takaa pulpahti näkyviin sininen naama.

"Tässä on sinun uusi pokémonisi. Saanko esitellä sinulle Shinxin!" Hullu professori kertoi. Kouluttaja tuijotti pöyristyneenä Shinxiä. Piankin pojan naama alkoi muuttua punaiseksi.

"Mikä tuo oikein on? Ja se on vielä naaras sukupuolinen!" älähti raivoissaan sinitukka. Hän luuli saavansa jonkun siistimmän pokémonin, vaikka Gastlyn tai Eeveen. Jay oli hyvin pettynyt.

"Rauhoitu Jay kiltti. Tämä Shinx on hyvin erikoinen! Se.. öm.. Kiintyy hyvin helposti katsos." professori änkytti. Shinx katsoi isoilla keltaisilla silmillään poikaan. Nuorukaisen oli pakko myöntää, että tuo Shinx oli suloinen.

"Hyvä on. Kyllä kai se kelpaa." mumisi kouluttajanuori professorille. Shinx riemastui ja hyppäsi uuden omistajansa olkapäälle ja hieroi poskeaan pojan poskea vasten tyytyväisenä.

"Taidan antaa sinulle nimeksi Camil! Siitä tulee mieleen kamomilla." poika hyppi ilosta. Vihdoin hän sai pokémoninsa! Kouluttaja ryntäsi suoraan ulos hyppimään lumihankeen. Mikään ei pystyisi enää pysäyttämään häntä! Tai niin hän kuvitteli.

**************

Jay loikkasi alas puun oksalta. Nuoren tasapaino heitti hieman, mikä aiheutti sinipään horjahtamaan nurmikolle. Poika tuijotti vain taivaalle ja silmäili pilviä, jotka lipuivat tuon yläpuolella.

Jayn nauru alkoi raikua kunnolla. Pian kouluttajan poképallosta ilmestyi tuttu otus. Camil hyppäsi omistajansa vatsan päälle. Pokémon tuijotti isoilla keltaisilla silmillään Jayta. Hymyn kare nousi miekkosen hieman lapsenpyöreille kasvoille.

"Et ole muuttunut sitten yhtään, vai mitä sanot Camil?" Jay kysyi pokémoniltaan ja pörrötti tuon päätä. Naaras pokémon äännähti ärsyyntyneenä kouluttajalleen.

Camil hyppäsi Jayn päältä ja käänsi kultaisen katseensa poikaan. Nuori kouluttaja ymmärsi heti kumppaninsa äänettömän kutsun lähteä taas kävelemään kohti seuraavaa kaupunkia tai kylää. Sinihiuksinen nuori otti poképallon esiin. Hetkeä myöhemmin Camil oli kadonnut poképallonsa sisään.

Jay asetti Camillen pallon suunsa eteen ja kosketti varovasti huulillaan palloa. Poika nosti tavaransa harteilleen, asetti poképallonsa muiden poképallojensa joukkoon ja lähti tallustamaan kohti tuntematonta virne kasvoillaan.


//Joo, eli tossa nyt olis eka tarina. Se on aika tönkkö ja silee, kun en ole tottunut kirjottamaan näin pitkiä tarinoita. Toivottavasti kelpaa :3

Vastaus:

Ihan ensiksi täytyy sanoa, että kuvailu oli tässä jollain tapaa tosi mainiota! Pidin etenkin aloituskappaleessa, jossa Jay nökötti tammenoksalla, siinä oli jotain tosi tunnelmallista.

Kirjoitat lyhyillä lauseilla, mikä tuo tekstiisi omanlaisensa rytmin. Oikeastaan tykkään kyseisestä tyylikeinosta, mutta joissain paikoissa lyhyet toteamukset vähän töksähtelevät ja samojen sanojen toisto pistää vähän silmään. Muuten kyllä pidän kovasti simppelistä kirjoitustyylistäsi!

Lähtökohta oli hyvin tyypillinen "haenpa tässä pokémonini proffalta", mutta jätti paljon auki tulevaa varten. Jay vaikuttaa jotenkin tosi eläväiseltä hahmolta heti alkuunsa.

Ei kun vaan seuraavaa tarinaa aluille! Tämä ainakin maittoi oikein hyvin. :3

Camil +1op, rahaa 35pd:tä.

Nimi: Sheila

11.12.2016 20:51
Luku 13: Yllättävä ottelu

”Slugma – sen ruumis muodostuu magmasta. Mikäli Slugma ei liiku, sen keho viilenee ja kovettuu.”
Kuuntelin tarkoin pokedexiä. Tuntui kuin päässäni olisi ollut palasia, jotka juuri äsken löysivät toisensa. Moltres oli tavallaan myös magmapokemon. Magmasta syntynyt Moltres vahvistaa kehoaan kylpemällä magmassa. Slugma tulisi olemaan tämän ongelman ratkaisu.

”Mikset aiemmin sanonut, että sinulla on Slugma?” kysyin.
”Luulin, että sinulla oli vain Quilava.”
”Ongelma on siinä, että Slugma ei ole minun.” Río sanoi.
”Eräs kouluttaja jätti sen Cordovan Towniin hoidettavaksi. Kouluttaja itse lähti Tangerine Cityyn, joten lupasin toimittaa Slugman sinne heti, kun Slugma on saanut tarvittavan hoidon.”
”Millainen kouluttaja jättää pokemoninsa toiseen kaupunkiin…” mutisin.
”Se ei ole kuitenkaan minun, joten epäröin sen käyttämistä.” Río muistutti.
”Mutta ajattelin, että jos voisin käyttää Slugman hyökkäystä nukuttaakseni Moltresin.”
”Eikö Slugman magmaista kehoa voisi käyttää Moltresin parantamiseen?” tiedustelin.
Río nyökkäsi ja kyykistyi Slugman viereen. Slugma tuntui olevan hämmentynyt ympäristöstään ja siitä, että itse legendaarinen Moltres makoili sen edessä. Poika koitti voittaa Slugman puolelleen muistuttamalla, kuinka Río oli hoitanut Slugmaa sairaalassa. Olisihan se outoa totella ihmistä, joka ei ollut oma kouluttaja. He tuntuivat kuitenkin pääsevänsä sopimukseen, sillä Slugma rupesi haukottelemaan kovaäänisesti. Minuakin rupesi nukuttamaan jo pelkästään hyökkäyksen katsominen. Pienet ääniaallot saavuttivat Moltresin. Moltres rääkäisi, kun se tunsi aaltojen osuvan. Slugma pelästyi legendaarisen pokemonin raivoa ja luikki nopeasti Ríon taakse piiloon. Slugma yritti koskettaa pokepalloaan, jotta pääsisi tilannetta karkuun. Río kuitenkin piti palloa tarpeeksi korkealla, ettei pokemon pystynyt ylettämään. Moltres koitti taistella väsymystä vastaan aggressiivisesti. Hyökkäyksen aiheuttama väsynyt olotila kuitenkin rupesi valtaamaan Moltresta, joka lopetti rääkymisen. Pian Moltres vaipui syvään uneen.

”Kauankohan meillä on aikaa?” pohdin.
”Ottelun ulkopuolella Yawn on aika tehokas. Jos Moltres olisi täydellisessä kunnossa, se luultavasti nukkuisi minuutin tai parin päiväunet. Näin heikossa kunnossa olevasta legendaarisesta en ole varma, kyse voi olla muutamista sekunneista tai kymmenistä minuuteista. Legendaaristen pokemoneiden käytöksestä on hyvin vähän tietoa, kuten voit arvatakin.” Río selitti.
Jouduimme kuitenkin ottamaan riskin, jos halusimme auttaa Moltresta. Suostuttelimme Slugman kiipeämään varovasti Moltresin siiven päälle jossa sen pitäisi koittaa olla mahdollisimman pitkään paikoillaan tehon takaamiseksi. Mikäli Slugmasta rupeasi tuntumaan, että tämän keho rupeaisi viilentymään, saisi Slugma tulla jaloittelemaan, jonka aikana tulipokemonit vahvistaisivat parantumista tulihyökkäyksillä. Slugma oli varsin pienikokoinen, joten kestäisi kauan ennen kuin haavoittunut siipi saataisiin lentokykyiseksi magman kosketuksella.

Puoli tuntia oli kulunut ja Slugma halusi levätä ensimmäisen kerran, joten se loikkasi pois Moltresin päältä.
”Rávle, Ember kohti Moltresta.” käskin.
”Quilava, tee myös Ember!” Río seurasi perästä.
Molemmat pokemonit syöksyivät tulta kidoistaan minkä ehtivät. Tietystikään he eivät olleet kykeneviä jatkamaan jatkuvaa tulistusta yhdeltä istumalta.
”Riittää, seuraavaksi Flame Charge.” ohjasin.
Pienet Rávlen tulipallot iskeytyivät Moltresin siipiin. Slugma saisi taas jatkaa tästä. Juuri kun Slugma oli saatu takaisin aseteltua siiven päälle, Moltres liikahti. Olimme kaikki kauhusta kankeina. Emme tienneet mitä odottaa, kun Moltres heräisi. Slugma jähmettyi (ei kuitenkaan kirjaimellisesti) paikalleen ja tuijotti Moltresin silmiä. Moltres avasi hieman unen pöpperössä silmänsä ja tuijotti Slugmaa. Slugma tuijotti takaisin Moltresta. Hiljainen tuijotus kesti pitkään, tai ainakin se tuntui pitkältä ajalta näin jännittyneessä ilmapiirissä. Moltres korjasi päänsä asentoa ja sulki hitaasti silmänsä. Oliko Moltres hyväksynyt Slugman avun vai oliko lintu vielä niin unessa, ettei se tajunnut mitä tällä hetkellä tapahtui. Moltres kuitenkin sulki silmänsä ja vaikutti olevan taas unessa. Huokaisin helpotuksesta, niin taisi Slugmakin tehdä.
”Tilanne ei ole kuitenkaan täysin lohduton. Uskon, että yön yli kestävä hoitamine antaa tarpeeksi voimaa legendaariselle. Sen jälkeen Moltres osaa varmasti huolehtia itsestään, pienistä kivuista huolimatta.” Río lohdutti minua, kun näytin pelästyneeltä.
”Uskon myös niin.” sanoin.

Kuulin linnun rääkymistä. Aluksi pelästyin, että Moltres olisi silti yhtäkkiä herännyt kunnolla. Tajusin kuitenkin pian, että tuo ääni kuului jostain kauempaa. Ajattelin, että sen täytyy olla ohikulkumatkalla oleva lintupokemon lauma. Taivaalta pystyikin erottamaan tumman kohdan, joka lähestyi olinpaikkaamme. Lauma kuitenkin tuntui lähestyvän nopeasti meitä kohti, eikä se tuntunut haluavan lentää meidän ohitsemme. Tunnistin niiden olevan lauma Pidgeytä.
”Toivon niin totisesti, ettei tuo ole sen alkumatkalla tapaamamme Pidgeyn perhe…” sanoin hiljaa.
En kaipaisi vihaista Pidgey laumaa kimppuumme tällä hetkellä. Sitä paitsi, minä ja Momo yritimme vain suojella itseämme ja myöhemmin hankimme Pidgeylle hoitoakin. Ei kukaan siitä saisi olla vihainen, eihän? Yksi linnuista kiisi kuin mikäkin kamikaze kohti Moltresta.
”Quilava!” Río ohjasi pokemoniaan.
Quilava havahtui kouluttajansa huutoon ja huomasi lähestyvän Pidgeyn. Quilavan selässä olevat liekit voimistuivat ja peittivät pokemonin kokonaan. Quilava loikkasi kohti Pidgeytä, iskeytyen tähän. Pidgey palasi nopeasti takaisin laumansa pariin, mutta heti sen jälkeen toinen Pidgey lähti suorittamaan samanlaista iskua kohti Moltresta.
”Rávle, estä se Psybeamin avulla.” oli meidän vuoromme suojella Moltresta.
Rávle avasi suunsa, jonka sisään muodostui sateenkaaren väreissä vilkkuva valopallo. Pallosta lähti selkeä säde kohti tulevaa Pidgeytä. Pidgey selkeästi hämmentyi sitä kohti tulevasta säteestä, mutta väisti sen täpärästi, jolloin se joutui pakenemaan takaisin yläilmoihin.
”Me voidaan hoitaa tämä Quilavan kanssa.” Río ehdotti.
”Ei käy minulle. Rávlen ja Quilavan täytyy jatkaa Moltresin hoitamista Slugman avulla. En tuhlaa sekuntiakaan siitä pois.” esitin vastalauseeni.
”Jatkakaa te, me hoidamme tämän.”.

”Senda, tarvitsen apuasi.” kutsuin norsun luokseni.
Pidgeyt rääkyivät, niin että korviani särki. Momo tärisi ja piti hameen helmastani kiinni. Momoa selkeästi pelotti koko tilanne, niin kuin minuakin. Pieni lauma lintupokemoneja ei pelottaisi minua normaalisti, mutta tämä oli riskipeliä. Pidgeyt selkeästi yrittivät hyökätä Moltresta kohti, enkä pitänyt siitä. En riskeeraisi sitä, että Moltres heräisi Pidgey lauman ääliömäisen käytöksen takia. En kehdannut kysyä Momolta apua, joten ainut toiveeni oli pieni sininen norsuni, Senda.
”Senda, koitetaan saada niiden huomio. Käytä Rock Smashia!”.
Senda läimäisi kärsänsä kallioon joka hajosi pieniksi kiven palasiksi. Senda otti pieniä kiven murikoita ja heitteli niitä kärsänsä avulla kohti lintuja. Osumisprosentti ei ollut valtava, mutta huomion herättämiseksi se oli hyvä keino. Pidgeyt joutuivat hieman varomaan pieniä lentäviä kiviä ja rupesivat mekkaloimaan Sendaa vastaan. Ne olivat valmiita taistelemaan.
”Senda, koita saada ne pysähtymään Mean Lookin avulla.” neuvoin.
Senda koitti mulkoilla taivaalla olevia lintuja, mutta korkeus oli ilmiselvästi ylitsepääsemätön este. Senda ei pystynyt näkemään kunnolla laumaa, eikä etenkään niiden silmiä. Mean Look olisi siis täysin hyödytön tähän otteluun. Yksi Pidgeystä lähti nopeasti liitämään kohti Sendaa, niin nopeaa ettei silmäni meinanneet pysyä perässä.
”Senda, väistä se!” käskin.
Senda koitti havaita Pidgeyn nopeat liikkeet ja hyppäsi ilmaan. Näin kuinka Pidgey lensi Sendan alta. Pidgeyn ja kallion välissä oli vain muutamia senttejä. Lintu ei selkeästikään pelännyt tappelemista.
”Senda, tyrmää se Tacklella!” koitin saada edes yhden linnuista pois pelistä, kun kerta alas tulivat.
Senda koitti mahdollisimman nopeasti väistönsä jälkeen heittäytyä Pidgeytä kohti. Pidgey kuitenkin väisti tämän taitavasti. Ennen kuin kerkesin miettiä seuraavaa siirtoa, toinen Pidgey oli jo kiitämässä kohti Sendaa. Senda huomasi tämän ennen minua ja rupesi pyörimään kuin pallo, suojatakseen itsensä hyökkäykseltä. Pidgey ei kuitenkaan tuntunut välittävän Sendan suojasta vaan lensi suoraan tätä päin. Defence Curlista huolimatta, Senda lensi pienen matkan taaksepäin Pidgeyn hyökkäyksen takia.
”En voi kuin toivoa, että ne väsyvät ennen meitä.”

Pidgeyt räpyttelivät siipiään vimmatusti. Virtauksesta mikä syntyi siipien liikkeestä, muodostui pieni trombi. Pienet kiven murikat jotka olivat syntyneet Sendan Rock Smashista, lentelivät vaarallisen oloisesti. Senda koitti painaa itsensä lähelle maata, jottei tuuli ottaisi siitä kiinni. Yksi kivistä kuitenkin paiskaantui Sendan päälle, saaden sen keskittymisen herpaantumaan. Senda lähti tuulen mukana kohti trombia.
”Senda, ota koppi!” huusin ja heitin Sendan pokepallon kohti trombia, toivoen että Senda voisi saada sen kiinni kärsällään.
Senda koitti huutaa takaisin, mutta kärsästä syntynyt ääni oli todella surullisen hiljainen. En nähnyt kunnolla trombin sisään, sillä kallioista lähteneet irtokivet ja hiekka peittivät näkymää. Pystyin kuitenkin nipin napin erottamaan pienen punaisen välkähdyksen trombin keskeltä. Toivottavasti Senda oli päässyt pokepallon sisään turvaan. Samalla tunsin kuinka helmaani ei enää nykinyt kukaan ja pian todistin lentävän lampaan lentoa. Momo oli jostain syystä irrottanut otteensa ja nyt se liisi uhkaavasti kohti trombia. Pidgeyt piti saada lopettamaan moisen myrsky.
”Momo, käytä Thundershockia trombiin!”.
Sähköhyökkäys voisi saada Pidgeyt lopettamaan räpyttelyn. Momo määkäisi kovaäänisesti. Vaikka Momon äänessä kuului aina tyypillinen lampaan määinnän värinä, pystyin erottamaan, että tämä tärinä johtui enemmänkin pelosta kuin luontaisominaisuudesta. Momo määkäisi uudelleen, jolloin se peittyi täysin keltaiseen sähköön. Trombiin imeydyttyään Momo päästi sähkön irralleen. Keltaiset pienet sähköiskut tanssahtelivat trombissa. Lintulauma hieman pelästyneenä siirtyi kauemmaksi ja korkeammalle, jolloin trombi haihtui pois. Huomasin, kuinka Sendan vihreä pallo lennähti viereeni ja nostin sen välittömästi maasta. Koitin kuulostella, että oliko Senda pallossa. Pienen pieni uninen ja väsynyt tuhina kuului pallosta. Olin suuresti helpottunut.

Momo laskeutui maahan myös. Kaikesta huolimatta, tällä hetkellä lammas ei vaikuttanut lauhkealta tai pelokkaalta. Momo näytti enemmänkin vihaiselta kaiken sen sekaisin olevan villansa alta. Sininen rusettikin hännän päässä vaikutti olevan huonosti. Kenties pokemonista paljastui uusia luonteita. Ehkä lampaan sai ärsytettyä sillä, että sen ei anneta olla lauhkea. Pidgeyt lähtivät ärtyneenä liikkeelle kohti Momoa.
Momo määkäisi niin kovaa kuin ikinä jaksoikaan. Määkäisystä lähtevät ääniaallot rupesivat muistuttaa Growl -iskulle tyypillisiä ääniaaltoja. Pidgeyt eivät piitanneet Momon hyökkäyksestä.
”Thunder, suoraan kohti!” annoin käskyn.
Momo nosti tassunsa ilmaan ja kuulin, kuinka se murisi samalla ladaten sähköä itseensä. Kirkkaalta taivaalta ilmestyi sininen välähdys, josta purkaantui suuri salama suoraan Momoon. Salama lävisti, suoraan sanottuna käristi, matkallaan nämä lintuparat. Hieman pöllähtäneen näköisinä, Pidgeyt rääkyivät minkä enää jaksoivat. Momon ympärillä purkautuvat pienet sähköiskut eivät kuitenkaan enää innostaneet lintuja hyökkäämään. Niistä kuitenkin pystyi näkemään, kuinka pettyneitä ne olivat. Surullisia, osa suorastaan vihaisen näköisiä. Toisiaan auttaen, ne poistuivat paikalta. Tappio oli suuri paikka heille.

// Jooh. Julkasen pian toisen tarinan. Hieno trombi syntyy kun Pidgeyt tekee Whirlwindiä tarpeeksi, logiikka?

Vastaus:

Logiikka on juuri hyvä! Arvostan nimittäin pokémonien iskujen ja liikkeiden luovaa käyttöä, sitä saa kyllä harrastaa tarinoissa melkoisen vapaasti. o/ Ja hahaa, muistin yllättävän hyvin vielä tuon alkureitin kohtaamisen, vaikka siitä onkin aikaa jo (härregud!) yli kolme vuotta. o__o Aika hyvin tällä päällä! Melko pitkän matkan jaksoivat kyllä Pidgeyt lentää koston perässä. :'D Tirpat eivät myöskään vähästä hätkähtäneet, hyvin kirjoitettu tuo ottelunpätkä!

Ammattitehtävä etenee sujuvasti, Sheila ja Río pokémoneineen vaikuttavat olevan varsin hyvä iskutiimi legendaarisen pokémonin pelastamiseksi!

Momo +2lvl, Senda +2lvl +2op. Rahaa 60pd:tä.
//muoks: Alexandralla Exp. Sharesta +2lvl

Nimi: Freya

28.10.2016 22:21
2 :: LUOTTAMUSPULA
Havumetsän jylhien kuusten oksat taipuivat Freyan käsien tieltä, naisen yrittäessä parhaansa mukaan pitää ripeää kävelyvauhtia yllä. Vaikka vaikutti siltä, ettei Roger ollut lähtenyt seuraamaan häntä, ei hänen tehnyt mieli hidastaa tahtiaan. Aurinko oli alkanut jo nousta korkeammalle kuusten lomasta esille, kuulas ilma oli kylmyydestä kirpeä. Vallitsevasta kevään kuukaudesta huolimatta näytti siltä, että talvi oli edelleen läsnä Soidan pohjolassa. Sammalikko oli kohmeinen ja se ratisi Freyan saappaiden painon alla, varvikko napsahteli poikki. Vähän matkan päässä hänen perässään tassutteli growlithe. Se pysyi tarkoituksella kauempana tuosta naisesta. Pokemonin ilmeestä pystyi helposti päättelemään, ettei se luottanut Freyaan. Freya ei ollut kääntynyt katsoakseen seurasiko pokemon edelleen häntä. Naisen ajatukset olivat edelleen sen verran sekaisin hetki sitten tapahtuneesta kohtauksesta.

Hänen mielessään pyöri uudelleen ja uudelleen tuo sama tapahtumaketju. Hän yritti kovasti saada selvitettyä itselleen, mitä juuri oli tapahtunut. Tuo poliisin kasvattama pokemon oli suojellut häntä omalta isännältään. Vielä enemmän häntä ihmetytti se, miksi se edelleen seurasi häntä metsän halki. Freya oli huijannut häikäilemättömästi growlithea ja käyttänyt tätä hyväkseen onnistuakseen omassa tavoitteessaan. Tavoitteen saavutus oli tosin epäonnistunut, mutta Freyan omasta tahdosta. Vaikka hän oli laboratorion ikkunasta paetessaan ollut varma siitä, ettei kääntyisi enää takaisin, niin toisin kävi. Hän oli tietoisesti kirjaimellisesti heittänyt alkuperäisen suunnitelmansa menemään.

Mutta tästä huolimatta growlithe kulki Freyan perässä. Siitä hän ei ollut varma, että tekikö se sen seuraamisen halusta, vai siitä ettei pokemon tiennyt sillä hetkellä muutakaan suuntaa minne mennä. Freya seisahtui keskelle kuusten ympäröimää pientä aukeaa. Hän kääntyi nyt ensimmäisen kerran growlithen puoleen sitten Aurora townin. Pokemon seisahtui niille sijoilleen usean metrin päähän, varoen ottamasta enää askeltakaan lähemmäs naista. Hetken aikaa nainen ja pokemon vain katsoivat toisiaan, molempien hengitys muodosti ilmaan huurua.

”Miksi seuraat vielä minua?” Freya sanoi, vaikka tiesi vastauksen odottamisen olevan turhaa.
”Minulla ei ole sinulle mitään, tiedämme molemmat, että olemme kuin eri maailmoista”.
Growlithen ilme ei värähtänytkään. Freyasta tuntui jostain syystä jopa kiusalliselta joutua kohtaamaan sen tuomitseva katse.
”Teimme molemmat toisillemme palveluksen jo, kumpikaan ei ole velkaa toiselle. Meitä ei enää yhdistä mikään”, nuo sanat sanottuaan Freya tunsi pienen hetken oudon tyhjyyden sisällään, hän kuitenkin karisti sen nopeasti pois.
”Olemme molemmat vapaita menemään, minne haluamme”, hän sanoi ja kääntyi poispäin growlithesta.
Nainen jatkoi kävelyään eteenpäin syvemmälle metsään. Hän kuuli, kuinka joitakin askelia otettuaan Theon tassujen ääni loittoni. Freya oli kuulevinaan vaimeaa vinguntaa takaansa, mutta hän ei ollut varma asiasta.

Freya kulki mitäänsanomattomana kuusten lomitse. Hän yritti sivuuttaa päässään risteileviä ajatuksia keskittymällä vain siihen, että löytäisi Cordovan towniin johtavan leveämmän metsätien, joka näkyi hänen mukanaan kuljettamassa maastokartassa. Suunnitelmaa hänellä ei ollut. Ensimmäistä kertaa elämässään hänellä ei ollut sellaista tulevalle. Hänestä tuntui siltä, kuin edellisen epäonnistuminen olisi pyyhkinyt loputkin vaihtoehdot mennessään. Ja se oli naisesta outoa. Hän ei yleensä antanut suunnitelmien epäonnistumisen häiritä itseään, vaan keksi yleensä aina jotain edellisen varalle. Mutta nyt hän ei kyennyt uuden tekemiseen. Lainsuojaton ilman suunnitelmaa oli avuton.

Freya sätti itseään mielessään. Jos hän olisi vain pitänyt charmanderin itsellään niin kuin alun perin oli tarkoitus, tätä ongelmaa ei olisi nyt. Hänen ei tarvitsisi miettiä sitä typerää karvakasaa. Typerää karvakasaa joka oli häntä sokeasti uskonut Freyan kertoessa tälle, kuinka ottaisi sen mukaansa kiertämään Soidaa. Joka oli luottanut Freyan sanaan. Jonka Freya oli hyljännyt. Nainen ei ollut enää varma mitä ajatella itsestään. Milloin hänestä oli tullut sellainen. Itseään ajatteleva varas, joka vähät välitti muista. Toisaalta ei muukaan maailma pahemmin hänestä välittänyt, ei ollut koskaan välittänyt. Miksi hän huolehtisi siis muistakaan, kiltteydellä hän ei ollut juurikaan saavuttanut mitään tässä maailmassa. Sillä vain tuli tallotuksi muiden jalkoihin.

Freya joutui jälleen pysähtymään. Hänen ajatuksensa eivät antaneet rauhaa hetkeksikään, vaan pakottivat hänet kyseenalaistamaan itsensä. Pitkään nukuksissa ollut omatunto oli herännyt soimaamaan häntä teoistaan. Nainen henkäisi syvään ja istuutui vanhan kannon päälle. Hän kaivoi laukustaan vesileilin, ja siemaisi siitä juotavaa pitkän kulauksen verran.
”Noniin Freya..nyt kasaat itsesi. Nyt ei ole hyvä hetki alkaa moralisoimaan itseään..”, hän mutisi itsekseen ja työnsi vesileilin takaisin laukkuunsa, ottaen kartan sen tilalle esille.
Hän yritti paikantaa siitä itseään, jotta löytäisi reitin Cordovan towniin, mutta Aurora townista saatu äkkilähtö ei ollut antanut hänelle aikaa suunnistamiselle.
”No voi hyvän helvetti sentään tämä tästä vielä puuttuikin…”, Freya yritti katselemalla ympärilleen nähdä jonkinlaisia maamerkkejä olinpaikastaan, mutta havumetsä oli samanlaista kaikkiin ilmansuuntiin katsottuna.
Hän ei myöskään voinut olettaa lähteneensä suoraan kohti Cordovan townia, joten tulosuunnastakaan ei voinut paljoa päätellä. Hän oli myös mutkitellut paljon matkallaan eksyttääkseen mahdolliset takaa-ajajat. Freya työnsi kartan takaisin laukkuunsa, siitä ei nyt juurikaan ollut apua. Aurora towniin hänellä ei ollut asiaa, joten oli vain lähdettävä kulkemaan johonkin suuntaan toivoen, että vastaan tulisi joki tai jokin muu vastaava paikka mistä hän voisi päätellä sijaintinsa. Ehkä hän löytäisi tien vielä ennen pimeän tuloa. Harmaat pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle, enteillen mahdollista lumisadetta.

******************

Theo kulki pää painuksissa kuusien lomassa, takaisin kohti Aurora townia. Vaikka se ymmärsi vallan hyvin tehneensä pahimman luokan virkavirheen, ei se tiennyt muutakaan paikkaa, minne mennä. Growlithe joutui siis nöyränä palaamaan sinne mistä oli tullutkin. Sitä epäluotettavaa naista Theo ei ainakaan halunnut seurata. Varkaita kuului purra, ei suojella. Miten Theo oli saattanutkin rikkoa niin yksinkertaista ja ymmärrettävää sääntöä. Growlithe ajatteli, että jos se menisi oikein nöyränä isäntänsä eteen, saattaisi tämä huolia vielä sen huostaansa. Pentu ei ollut vielä täysin menettänyt uskoaan tähän maailmaan niiltä osin. Ehkä ihmiset osasivat antaa anteeksi, jopa Roger, vaikka mies ankara olikin.

Theo tiesi lähestyvänsä määränpäätään, kun sen kuono haistoi jo tutun kylän savupiipuista tupruavan savun hajun. Ihmiset eivät ilmeisesti tarjenneet edes tällaisella pikkupakkasella, mutta oma vika, mitäs olivat karvattomia. Osittain pilvien verhoama aurinko oli jo ohittanut taivaalla korkeimman kohtansa, ja kääntynyt laskevaksi, päivä tuntui menevän nopeasti metsässä kulkiessa. Pohjolassa tosin aurinko näyttäytyi muutenkin jopa keväällä melko niukasti. Theo kulki varovasti pitkin kylän reunaa, se ei halunnut juuri nyt herättää liikaa huomiota ihmisten keskuudessa. Theolla oli sellainen olo, että jokainen sen kylässä kohtaama ihminen voisi antaa sille läksytyksen sen teoista. Tai ainakin jos he olivat yhtään samanlaisia kuin Roger. Syyllisyyden tunto painoi pokemonin mieltä, mutta se oli valmistautunut mahdolliseen rangaistukseen jonka se tekojensa puolesta saisi. Sen verran pennulla oli oikeuden tajua.

Vihdoin growlithen näköpiiriin ilmaantui tuttu rakennus, Aurora townin poliisiasema nousi jylhempänä sen edessään kuin koskaan. Pokemonin häntä painui sen tahtomatta jalkojen väliin, äkkiä rangaistuksen vastaanottaminen ei enää tuntunutkaan niin houkuttelevalta ajatukselta. Theo oli valmis jo aloittamaan surkean kuuloisen uikutuksensa aseman oven takana, kun se haistoi ensin Rogerin hajun, ja samaan aikaan oudon, mutta jokseenkin tutun oloisen hajun. Growlithe tassutteli aseman takanurkalle, josta oli näkymä takapihalle, jossa ihmiset pitivät autojaan. Heti aseman takaa lähti alaspäin pieni loiva mäki, jonka alla parkkipaikka sijaitsi.

Theo ei ollut uskoa silmiään. Roger oli kyykistyneenä toisen growlithen eteen, ja hän rapsutti tätä uutta työpariaan, kaiken lisäksi vielä korvan takaa! Roger ei ollut koskaan, ei koskaan rapsuttanut Theoa, mitä erikoista tässä yksilössä sitten oli, joka oikeutti moiseen. Heidän vieressään nojasi lava-autoa vasten mies, jonka Theo tunnisti kennelin kouluttajaksi. Theoa tosin ei oltu koulutettu niin paljoa kennelissä oloaikana, että se olisi päässyt enemmän tekemään tuttavuutta tuohon mieheen.

Theon onneksi tuuli oli hänen puolellaan, eikä uusi growlithe näin ollen haistanut häntä. Pokemonin sisällä myllersi. Theo ei tiennyt oliko tunne vihaa, pettymystä vai surua. Sen se kuitenkin tiesi, ettei tätä asiaa purematta voinut niellä. Roger oli jo saman päivän aikana ottanut sen tilalle työparin, ja kohteli tätä kaiken lisäksi vielä jostain syystä Theoa paremmin. Kaikkien niiden isännän miellyttämisyritysten jälkeen se ei ollut koskaan saanut kiitosta teoistaan. Ja nyt tämä uusi tulokas sai suosiota, vaikka ei ollut tehnyt vielä edes mitään. Pennun oli vaikeaa ymmärtää asiaa. Sen koko keho vapisi suuttumuksesta ja turhautuneisuudesta, Theo tunsi, kuinka se halusi vain purkaa vihansa johonkin.

Theo astui pois aseman rakennuksen suojista, ja kohtasi suoraan toisen growlithen katseen. Se näki heti, että toinen growlithe oli selvästi sitä vanhempi yksilö. Myös miehet katsahtivat Theon suuntaan, huomattuaan growlithen tuijottavan intensiivisesti kohti rakennusta.
”Mitä pirua, onko tuo Theo?” Rogerin äänestä todella paistoi hämmästys.
Theo murisi kuuluvasti katsoen vuoroin uutta growlithea, vuoroin Rogeria. Pennun painuksissa ollut häntä oli kääntynyt taas selän ylle, kertoen sen unohtuneesta pelosta. Pelon tilalla oli jäljellä enää suunnatonta vihaa.
”Kyllä olet typerä piski, luulitko tosiaan, että ottaisin sinut takaisin tekosi jälkeen. Onnekseni sain kuulla, että uskollinen Arcanineni oli ehtinyt ennen poismenoaan saamaan jälkeläisiä. Parempi vain, että petit minut, niin sain tämän paremman yksilön tilallesi”, Roger katsoi nyt halveksuen Theoa.
Uusi growlithe oli siirtynyt hänen eteensä ja seisoi nyt siinä hievahtamatta valmiina puolustamaan isäntäänsä.
”Hei Roger, saisitko tuon kiinni minulle? Me kennelillä olisimme kiinnostuneita ottamaan selvää, että mikä meni vikaan jalostuksessa. Todennäköisesti se on kylläkin luonnevikainen yksilö, koska en ole kuunaan kuullut growlithesta joka olisi omistajansa pettänyt”, kennelin kouluttaja huikkasi Rogerin takaa.
”Ilomielin…Max käy kiinni! Opeta tuolle roiston apulaiselle, miten laissa pettureita kohdellaan!” Roger antoi growlithelle käskyn, ja pokemon ampaisi sen jalkojen juuresta salamana kohti Theoa.

Theolla ei ollut aikomustakaan perääntyä. Äsken kuulemansa jälkeen, se halusi entistä enemmän näyttää mihin pystyi. Jokainen Rogerin sana ruokki sen sisällä kasvavaa vihaa, pentu ei tuntenut tippaakaan sillä hetkellä enää katumusta. Mutta pian pentu sai huomata, että oli suuri virhe unohtaa vastustajan selvästi karttuneempi kokemus. Max iski siihen hampaillaan niin nopeasti, ettei Theolla ollut aikaa väistää. Vanhempi growlithe heitti pennun vasten aseman tiiliseinää kuin räsynuken. Theo tunsi, kuinka kipu kulki läpi sen kehon, kun se nousi horjuen takaisin jaloilleen. Tajuttuaan vastustajansa voimakkuuden, pentu yritti epätoivoisesti ottaa jalat alleen, mutta toinen growlithe oli ehtinyt jo aloittaa uuden iskunsa teon. Max syöksyi kohti pakenevaa Theoa ylhäältä päin, se kiertyi kerän muotoon vauhdista ja muodosti itsensä ympärille tulta. Flame wheel iski kohmeiseen maahan aivan Theon viereen, joka onnekseen sai vain pienen osan iskustaan osakseen. Iskun tuottama voima riitti kuitenkin kaatamaan pennun maata vasten. Theo ei ollut ehtinyt tehdä vielä ensimmäistäkään siirtoa, niin paljon nopeampi vanhempi growlithe oli.

”Hienoa Max! Anna sille vielä yksi kunnon maistiainen hampaistasi, niin eiköhän se opi tavoille!” Roger huusi parkkipaikalta pokemonilleen.
Max valmistautui vielä kerran iskemään bitellä Theoon, joka oli juuri noussut uudestaan maasta ylös. Theo kuitenkin ehti juuri ajoissa aukaisemaan kitansa, ja päästämään ilmoille niin kovan karjahduksen kuin se vain pennun suustaan sai. Roarin tuottamat ääniaallot eivät riittäneet palauttamaan huomattavasti vahvempaa Maxia pokepalloonsa, mutta ne saivat sen keskeyttämään iskunsa ja jähmettymään hetkeksi paikoilleen hämmentyneenä. Theo ei jäänyt odottamaan, että Roger tai kennelin kouluttaja ehtisi palauttamaan sen takaisin pokepallonsa vangiksi, vaan pentu lähti juoksemaan heistä poispäin niin kovaa kuin suinkin pystyi neljällä tassullaan. Theo ei hidastanut vauhtiaan hetkeksikään katsoakseen taakseen, miesten huudoista huolimatta. Sen mielessä oli vain nyt yksi tavoite, jota kohti se suunnisti. Löytää uudestaan se varas, joka oli pettänyt hänen luottamuksensa. Mutta joka oli luopunut ryöstösaaliistaan Theon vuoksi. Taivaalta alkoi tippua hiljalleen lunta, jättäen maahan hennon jäljen growlithen jälkeen.

******************

Hiljalleen alkanut lumisade sai Freyan pysähtymään kesken hänen matkan tekonsa. Nainen alkoi pikkuhiljaa ymmärtää, että tien etsimisen sijasta alkoi olla viisaampaa etsiä suojaa. Pilvisyys tekisi tulevasta hämärästä entistäkin pimeämmän, ja aivan taivasalle jääminen tällä säällä ei ollut kovin viisasta. Freya oli eri kaupunkeihin vaeltamisen vuoksi hyvä selviytymään myös metsissä, sillä yleensä välimatkat kaupunkeihin olivat pitkiä. Hoennissa tosin ei ollut aivan näin kylmää missään osassa saarta, mutta hän ei antanut sen vaivata mieltään. Hätääntyminen olisi viimeinen asia jota kannattaisi tehdä siinä tilanteessa. Freya paikallisti katseellaan sopivan näköisen kuusen metsästä, onni olikin että kaikista mahdollisista metsätyypeistä tämä oli nimenomaan kuusi valtainen. Hänellä ei siis mennyt kauaa etsiä sopiva yksilö, jonka pitkien maahan asti ylettyvien oksien päälle hän alkoi kasamaan muista puista havuja sen päälle, tiivistäen pientä tilaa joka jäi oksien alle. Taivaalta satava lumi hoitaisi lopun eristyksen teon oksien päälle, niin että sisällä voisi ehkä tarjeta yön ylitse.

Hämärä laskeutui nopeasti havumetsän suojissa. Freya istui pienen majansa edustalla ja lämmitteli tekemänsä nuotion ääressä. Lumisade oli hiukan yltynyt, mutta tuuli ei ollut vielä niin kova, että se olisi nuotiota onnistunut sammuttamaan. Nainen yritti kovasti pitää itseään hereillä kohentaakseen tulta tarvittaessa, mutta aikainen herätys vaati jo verojaan häneltä. Hän haukotteli pitkän henkäyksen verran.
”Jos käyn pitkäkseni ihan vain vähäksi aikaa…”, hän tuumasi itselleen ja ryömi kuusen oksien suojiin tekemälleen havupedille. Hän asetteli laukkunsa päänsä alle, ja veti mukanaan kuljettaman viltin ylleen. Hänen mielessään käväisi tahattomasti hetken ajan ajatus siitä, minne growlithe oli mahtanut lähteä metsäaukealta. Ummistettujen silmiensä takaa hän erotti nuotion tuottaman hehkun ja sen kotoisa rätinä vaivutti naisen nopeasti uneen.

------------------------------------------------------------ r

Hii, kerkesimpäs ennen kuin tuli kenkää takapuoleen :> En tehnyt tästä nyt kovin pitkää välttääkseni hätäistä kirjoittamista, toivottavasti sain aikaiseksi ihan kivaa luettavaa, palaute on jälleen tervetullutta. Ja omistan downsin machinen, joten käyttäisin sitä vielä (jos tämä homma toimi siis näin).

Vastaus:

Aloittelevan kouluttajan ja pokémonin tiet harvoin erkanevat näin radikaalisti heti alkumetreillä erimielisyyksistä huolimatta, mutta tässä tapauksessa kyseinen ratkaisu oli enemmän kuin kohdillaan ja toimi hyvin aloitustarinaan tehtyihin muutoksiin nähden.

Theo joutui nöyryyttävälle tilille virheestään, ihan sydäntä kirpaisi lukea growlithen vastoinkäymisistä tässä luvussa. Kaikki sympatiat Theolle, Roger on kyllä sydämetön pökäle, dislike. >:( Onnistuneesti kuitenkin kerroit sekä Theon että Freyan ristiriitaisia ajatuksista ja tunteista toisiaan kohtaan. Hahmoista on saanut hyvän otteen jo parin luvun sisältä, mikä ei onnistu ihan joka kirjoittajalta. Hyvä luku kokonaisuudessaan!

Theo +2lvl +1op. Rahaa 70pd:tä. Dowsing Machinea voi käyttää joka kerta kun saavut tarinassa uuteen kartalle merkittyyn paikkaan, joko tarinan lopussa tai myöhemmin kouluttajakirjassa. Nyt vekotin löytää esineen Great Ball!

Nimi: Freya

26.10.2016 10:00
PROLOGI
Pieni tyttö seisoi polviaan myöten lumihangessa kotitalonsa pihamaalla, leikkien uusilla äidin ostamilla leluillaan. Hän työnsi tummanruskeita hiuskiekuroitaan tuon tuosta vaaleanpunaisen piponsa alle, pois kuultavan vaaleiden kasvojensa tieltä. Ponyta-nukke laukkasi hänen käsin neulotuissa lapasissaan hurjaa vauhtia kilpaa rinta rinnan blitzlen kanssa lumessa. Lunta tippui hiukan taivaalta kastellen hänen pipoaan ja hiuksiaan, mutta se ei haitannut leikkiin keskittynyttä pikkutyttöä. Hän kulutti tällä tavoin aikaa odottaessaan äitiä ja isää takaisin kotiin joltain kaukaiselta työmatkalta. Tyttö oli tottunut olemaan paljon yksin kotona, se ei ollut hänelle enää uutta ja pelottavaa vaan normaali osa arkea. Hän tiesi, että vanhemmat tulisivat aina takaisin kotiin, ja jälleennäkeminen olisi aina yhtä paljon riemua täynnä. Hän itseasiassa viihtyi paremmin itsekseen leikkien, kuin muiden lasten. Yhdessä leikkiessä tuli vain aina riitoja siitä, kuka saisi leikkiä parhaimmalla lelulla, yksin sai päättää kaikesta aivan itse. Hän ei tarvinnut muita kuin äitinsä ja isänsä ystävikseen, he ymmärsivät häntä eniten.

Tyttö kävi välillä siemaisemassa tuvan puolella lämmintä mehua avokeittiön pöydän ääressä. Talo oli hyvin vaatimaton, keskituloisen perheen puutalo, jonka kulunut punainen maalipinta kaipasi jo uusintaa. Ikkunat vetivät talvisin kylmää ilmaa sisätiloihin, niin että tuvan takassa joutui pitämään tulta yllä miltein yöt ja päivät. Suurin osa huonekaluista oli käytettyjä, elämää nähneitä. Talossa oli vain tuvan lisäksi kaksi huonetta ja kylpytilat. Mutta se oli silti tytön mielestä maailman paras ja kotoisin paikka, oman pienen pihamaan ja metsäpalstan kanssa, jossa saattoi telmiä rauhassa. Isä oli opettanut hänelle tulen sytyttämisen heti kun hänellä oli vain tulitikku pysynyt kädessä tarpeeksi jämäkästi. Se taito olikin tarpeen näin talvisin kun pientä taloa piti pitää lämpimänä. Hänen vanhempansa olivat niin usein työmatkoilla, että tytön piti itse osata jo huolehtia itsestään. Äiti oli kuitenkin jättänyt jääkaappiin aina valmiiksi ruoat, jotka tarvitsi vain lämmittää.

Tyttö havahtui auton ääneen ja nousi pöydälle katsomaan ikkunasta metsän läpi mutkittelevalle pihatielle. Hän ei erottanut vielä autoa, mutta kuuli sen selvästi.
”Mamma ja pappa!” hän hihkaisi ja tiputtautui ketterästi alas pöydältä, juosten saappaat jalassaan tuvan lävitse pihamaalle.
Mutta kun tyttö lopulta näki lähestyvän auton, valtasi hänet vain hämmennys. Auto ei ollutkaan vanhempien tuttu sininen maastoauto, vaan musta virka auto. Sellainen, jolla rikkaat ihmiset ajelivat. Auto kaarsi pihan puuvajan eteen, ja siitä astui ulos kaksi virkapukuista vierasta miestä ja hameeseen pukeutunut kiharapäinen keski-ikäinen nainen. Nainen käveli suoraan tytön luo pihamaan halki miesten saattelemana, hänen katseensa oli vakava kulmikkaiden silmälasien takana.

”Missä mamma ja pappa ovat?” tyttö kysyi hämillään, odottaen naisen sanovan, että tämä veisi hänet heidän luokseen.
”He ovat…he eivät enää tule”, nainen vastasi kyykistyen tytön eteen ja painoi käden hellästi tämän hartialle.
”Mi-miten niin eivät tule? Valehtelet!” tyttö riuhtaisi itsensä naisen otteesta, hän tunsi kuinka hänen kasvojaan alkoi kuumottamaan ja kuinka kädet tärisivät.
Nainen ei selkeästikään tiennyt mitä sanoa tytölle, hän vain katsoi kuinka tämän kirkkaan siniset silmät alkoivat täyttyä kyynelistä. Kukaan lapsi ei olisi halunnut kuulla niitä sanoja hänen suustaan, jotka hän aikoi lausua.
”Vanhempasi ovat poissa, sinun tulisi tulla meidän mukaamme. Emme ole saaneet tietoomme että sinulla olisi muita sukulaisia jotka voisivat huolehtia sinusta”, nainen sanoi lopulta huokaisten raskaasti.

Tytön maailma pysähtyi niille sijoilleen, hän katsoi epäuskoisena tuota naista. Hänestä tuntui siltä kuin koko muu maailma olisi kadonnut heidän ympäriltään, kuin kaikki se mitä hänellä oli ollut, olisi nyt poissa. Miten hän saattoi sanoa noin, hänen vanhempansa eivät koskaan hylkäisi häntä näin. He olivat aina olleet hänen luonaan ja tulisivat vielä olemaan, hän ei vain halunnut uskoa noita kamalia sanoja. Hän ei tiennyt nimeä sisällä vellovaan tunteeseen, hän vain halusi huutaa ja hakata tuota vierasta niin kovaa tämän rintaan kuin vain ikinä pystyisi pienillä käsillään.

”Pääset sellaiseen paikkaan, jossa on muitakin lapsia, ja aikuisia jotka pitävät huolta sinusta. Emme voi korvata vanhempiasi, mutta lupaamme tehdä parhaamme että viihtyisit parhaasi mukaan”, nainen sanoi yrittäen taas lähestyä tyttöä.
”Ei! Tämä on minun kotini, vanhempani tulevat varmasti takaisin vielä, valehtelet, valehtelet, valehtelet! Haluan vanhempani tänne!” tyttö huusi ja ryntäsi naisen ja miesten ohitse valkoista syvää hankea pitkin.
”Freya odota!”, nainen huusi tytön perään.
Tyttö juoksi hangen poikki, itkun kivutessa väistämättä kurkulleen. Hän kielsi kaiken äsken kuulemansa mielessään. Tämä oli vain pahaa unta. Todella pahaa unta. Isä herättäisi hänet sylissään kohta hänen omassa huoneessaan. Lopulta hän väsyi syvässä lumessa juoksemiseen, lyyhistyen polvilleen maahan. Hän huusi niin kovaa kuin pystyi vanhempiaan harmaalle taivaalle.
Mutta kukaan ei vastannut, vain hiljainen lumisade tippui hänen poskipäilleen keskitalvessa.


1 :: LUOTUJA KULKEMAAN
”Seis! Pysähdy heti lain nimessä!” roteva mies poliisi huusi juosten huppuun verhoutuneen naisen kannoilla growlithe rinnallaan.
Naisella ei tietenkään ollut aikomustakaan antautua kiinni otettavaksi, mitä virkavalta oikein aina kuvitteli tapahtuvan huutamalla tuon lähestulkoon identtisen lauseen aina takaa-ajattaessa. Hän ei vaivautunut huutamaan poliisille takaisin, vaan kiihdytti vauhtiaan tullessaan Aurora townin toriaukion laidalle. Hän oli aikaisemmin ottanut selville, että tänään olisivat kevään ensimmäiset toukomarkkinat, ja käytti näin hyväkseen väkijoukon tuomaa suojaa. Hän myös tiesi että rotevan miespoliisin olisi paljon vaikeampi pujotella ihmisten lomassa kuin hänen pienikokoisena. Ihmiset kompuroivat ja kaatuilivat hänen tieltään, nainen ei kuitenkaan ollut heistä moksiskaan vaan hänen vauhtinsa pysyi miltein samana. Takanaan hän kuuli miehen kiroilevan kovaan ääneen, suunnitelma siis toimi kuten hän oli ajatellut. Hän loikkasi ketterästi kojujen läpi, kauppiaiden kiukkuisen sättimisen saattelemana. Poliisi oli edelleen torin keskellä, ja näytti siltä että hän ei enää tiennyt mihin suuntaan nainen oli juossut. Nainen olikin jo päässyt torin laidalle, ja suuntasi vierivieressä olevien talojen välisille kapeille kujille jonne hän voisi kadota lopullisesti.

Pian hän kuitenkin huomasi, että poliisi oli lähettänyt growlithensa hänen peräänsä jäätyään itse jälkeen. Pokemon seurasi naisen kannoilla vihaisesti haukahdellen, kirien tätä koko ajan kiinni kujalla. Nainen yritti hidastaa growlithea kaatamalla muutaman roska-astian tämän tielle, mutta pokemon loikkasi vaivatta niiden ylitse katse edelleen tiukasti hänessä.
”Että minä vihaan teitä räksyttäjiä, aina pitää olla karistelemassa teitä kannoilta”, nainen mutisi turhautuneena ja nappasi vyötaskustaan pienen suihkepullon.
Hän teki äkkipysähdyksen ja kääntyi ympäri, saaden growlithen hämmentymään päätöksentekoonsa. Tuon puolen sekunnin jäätymisen turvin, nainen suihkutti pullosta pippurisumutetta pokemonin päälle. Growlithe ulvahti tuskissaan ja kyykistyi etutassujensa varaan hieromaan vimmatusti kuonoaan, yrittäen saada tuota inhottavan polttavaa tunnetta pois.
”Uskoisitte joskus että minun lähelleni ei kannata sitä kuonoaan työntää, pysytpähän loppupäivän poissa jäljiltäni”.
Growlithe murisi naiselle, mutta tämä oli jo kadonnut sen näkyvistä ennen kuin pokemon oli toipunut sumutuksesta päästäkseen taas jaloilleen.

Oltuaan varma, että hän oli saanut karkotettua takaa-ajajat kannoiltaan, nainen hidasti vauhtiaan ja hengähti syvään. Kylläpä nyt melkoinen älämölö pitikin nostaa muutaman vaatimattoman roposen vuoksi, jotka hän oli napannut erään tukevan miehen takataskusta. Tai tarkemmin ottaen lompakon roposineen, mutta mies ei näyttänyt siltä että hänen toimeentulonsa olisi ollut niiden varassa. Naisella sen sijaan oli käyttöä lihavalle lompakolle, sillä hänen omat taskunsa olivat alkaneet jo uhkaavasti tyhjentymään. Jollakin hänenkin piti elättää itsensä, vaikka sitten hiukan kyseenalaisin keinoin. Toisaalta hän ei tiennyt mitään parempaa tunnetta maailmassa, kuin adrenaliiniryöpyn tuoman jännityksen tehdessään laittomuuksia. Olihan hänessä hiukan kleptomaanikonkin vikaa.

Nainen saapui kylän laidalle hylätyltä näyttävän talon pihaan, josta puuttui kokonaan lasi ullakon ikkunaruudusta. Hän oli pitänyt majapaikkaa täällä parin yön ajan jo, paikka olikin sopiva jos halusi nukkua yönsä rauhassa. Nainen kiipesi huteran oloisia tikkaita pitkin ja pujahti ikkunasta ullakolle. Hän heitti laukkunsa olaltaan ja lysähti pää sitä vasten makaamaan kovalle puulattialle. Tumma huppu luiskahti pois hänen kasvojensa ja hiustensa tieltä. Tummanruskeat hiukset levisivät lattialle ja hyvin vaaleat, kapeat kasvot olivat hiestä märkänä. Syvän siniset silmät tuijottelivat kattoikkunan valossa tanssivia pölyhiukkasia.

Hänen nimensä oli Freya. Nuori parikymmentä vuotias nainen oli tullut joitakin päiviä aikaisemmin Hoennista rahtilaivaan piiloutuneena Soidan saarelle. Laiva oli tuonut hänet Crystal dockin satamaan, josta ei ollut pitkä matka Aurora towniin. Hän oli kiertänyt Hoennia jo vuosia, ei tosin pokemokouluttajana vaan rikollisena. Freya olikin alkanut tulla pienellä saarella jo hiukan turhankin tutuksi nimeksi ja kasvoksi tehtyään lukuisia pienempiä ja muutamia isompiakin ryöstöjä. Hän oli lopulta joutunut toteamaan, että tarvitsisi elämäänsä muutakin sisältöä ja rahanlähdettä kuin pelkkä ryöstely. Kuitenkaan perinteinen työnteko ei häntä kiinnostanut, eikä hänellä ollut taitoakaan mihinkään muuhun ammattiin kuin varastamiseen, jossa hän sen sijaan oli kehittynyt jo melkoiseksi mestariksi vuosien varrella. Nainen oli lopulta päättänyt tulla takaisin Soidan saarelle, josta hän oli yhdeksän vuotta sitten lähtenyt, tai pikemminkin paennut.

Freya huokaisi syvään, ajatusten virran taas tulviessa hänen päänsä sisällä. Hän tosiaan oli taas täällä, Soidan saarella, josta hän oli kotoisin. Jostain pohjoisen mantereelta, tarkkaa mielikuvaa hänellä ei ollut paikasta sillä hänen lapsuutensa muistot olivat hyvin hämärtyneitä. Hän oli saanut ajatuksen jonkin aikaa sitten ryhtyä pokemon-kouluttajaksi. Ei tosin saadakseen mainetta ja kunniaa, hän piti enemmän matalan profiilin ylläpidosta. Sen sijaan otteluista saatavat rahapalkkiot olivat alkaneet kiinnostamaan häntä. Se olisi oiva tienesti pienten rikosten ohella, eikä se ollut sellaista oravanpyörämäistä raatamista kuin muu rehellinen työ. Hoennissa hän ei olisi voinut näyttää kasvojaan yleisillä saleilla, se oli liian riskialtista. Soidassa taas häntä ei tuntenut kukaan, sillä hän oli ollut niin nuori vielä täällä asuessaan. Myös tietyt selvittämättömät asiat hänen menneisyydessään olivat alkaneet häiritsemään hänen ajatuksiaan alvariinsa viime aikoina. Jos hän jostain saisi vastauksia, niin kiertämällä ympäri Soidaa vahva pokemon rinnallaan.

Kouluttajaksi ryhtyminen ei kuitenkaan ollut tälläkään saarella itsestään selvyys, varsinkin kun Freyan rikosrekisteri oli pidempi kuin dragonairin häntä. Ja totta kai kaikki tiedot tarkistettaisiin pokemonia luovuttaessa. Silloin oli parempi, ettei ollut varastanut edes tikkaria kaupasta viiden vuoden sisällä, jos pokemonia mieli itselleen. Freya oli kuitenkin tämän muutaman päivän Aurora townissa majailunsa aikana ottanut jonkin verran asioista selvää. Hän oli seurannut laboratorion arkea, ja todennut, että turvatoimet olivat siellä melkoisen surkealla tasolla. Vartijaa ei esimerkiksi ollut näkyvissä yölläkään henkilökunnan poistuttua. Ja aloituspokemonit olivat avonaisissa hyllyissä palloissaan, nimetyillä paikoilla kaiken lisäksi. Hänen vain tarvitsisi livahtaa sinne yön turvin ja käydä noutamassa yksi pokemon itselleen.

Normaalisti hän ei vohkinut toisten omistamia pokemoneja, sillä se soti hänen omia periaatteitaan vastaan. Pokemon-varkaita kohdeltiin muutenkin lain nimissä paljon armottomammin kuin rihkaman näpistelijöitä. Hän ei kuitenkaan ollut vielä tähän mennessä onnistunut lähestymään villejäkään yksilöitä, sillä ne joko olivat liian vahvoja hänelle ilman omaa pokemonia, tai eivät suostuneet lähestymään häntä. Freya kun ei ollut saanut eläessään muuta koulutusta kuin elämän itsensä antaman koulun, ja satunnaista muita ihmisiä seuraamalla saatua tietoa pokemoneista. Hän ei siis ollut kovin hyvä käsittelemään noita kummallisia otuksia, joita kuitenkin joka puolella tuli aina vastaan. Eniten hän oli törmännyt poliisien suosimiin growlitheen ja houndouriin, joita hän oli alkanut olla jo kurkkuaan myöten täynnä saatuaan niiden osalta jos minkälaista ruhjetta ympäri kehoaan.

Tämä olisi kuitenkin poikkeustapaus hänen periaatteeseensa, sillä aloituspokemonit eivät käytännössä varsinaisesti kuuluneet kenellekään. Laboratorion henkilökunta piti niistä kyllä huolen, mutta niillä ei ollut vielä sidettä muihin ihmisiin. Hän siis voisi vohkia yhden niistä, ja uskotella pokemonille professorin luovuttaneen sen hänelle virallisin menoin. Ainoa ongelmakohta tulisi pokedexin suhteen, joka ohjelmoitiin laboratoriossa aina henkilökohtaiseksi passiksi jokaiselle kouluttajalle, mutta ratkaisua siihen hän ehtisi kyllä etsiä matkankin varrella. Sen verran hän oli ottanut selvää saatavilla olevista aloituspokemoista, että tiesi haluavansa napata niistä charmanderin. Sen viimeinen muoto olisi pysäyttämätön tulta syöksevä lohikäärme, täydellinen siis jos halusi tyhjentää salijohtajien taskuja rökittämällä ensin heidät. Tai ainakin tämä oli Freyan mielikuva asiasta.

Nainen kääntyi kyljelleen lattialla ja sulki silmänsä. Hän tarvitsisi hiukan lepoa ennen tulevaa tehtävää, sillä vaikka vartijoita ei ollut, tulisi hänen silti pitää varansa. Kiinni jääminen ei ollut vaihtoehto. Vieno keväinen tuulenvire puhalsi tyhjän ikkunaruudukon lävitse, rauhoittaen hänen mielensä. Tänä iltana hänestä tulisi rikollisen ohella kouluttaja.

Hooh-hootin huhuilu pihapuun oksalla havahdutti Freyan jalkeille, iltarusko oli kääntynyt yötaivaaksi ja kuun sirppi loisti ikkunasta sisään. Hän nousi ylös, venytteli jäseniään hetken aikaa ja heitti laukkunsa olalle lattialta. Hän tunsi olevansa taas täynnä energiaa ja yöaika sai hänet vain jalkeille entistä paremmin, tämä oli hänen aikaansa. Jatkuvasti vaihtelevat unirytmit eivät olleet enää sekoittaneet hänen sisäistä kelloaan, vaan hän pysyi usein hereillä vuorokauden ajasta riippumatta kun vain sai levätä hetken aikaa.

Autiotalon pihamaa oli hoot-hoottia lukuun ottamatta hiljainen. Roudasta vastikään sulaneen maan lävitse oli ehtinyt jo puskemaan lyhyttä ruohoakin. Kevät tuli näin pohjoisessa paljon myöhemmin kuin muualla Soidassa, eikä Aurora town ehkä siitä johtuen ollutkaan kovin iso kaupunki. Ainoastaan pokemon laboratorio sai aloittavat kouluttajat suuntaamaan kohti kylmää pohjoista. Sitä kohti Freyakin oli nyt kulkemassa kylän öistä mukulakivikatua pitkin, ei pyytääkseen nätisti professorilta pokemonia, vaan ottaakseen sieltä omansa.

Katulamput valaisivat kellertävää valoaan pinnoille. Toriaukio joka oli ollut päivällä täynnä ihmisiä, oli nyt autio. Kojut olivat vielä paikoillaan seuraavaa päivää varten, tyhjänä tosin Freyan harmiksi. Suurin osa Aurora townin rakennuksista olivat vanhoja ja puisia, koska asukkaatkin olivat melko iäkkäitä, eikä uusia taloja näyttänyt kukaan juurikaan rakentaneen. Joukossa oli myös muutamia autioituneita taloja, kuten se jossa Freya oli yöpynyt. Jotkut ilmeisesti muuttivat paremman elämän perässä etelämmäksi. Kaikki kaupat sijaisivat toriaukion ympärillä, kaikissa käännettynä kyltti ”suljettuna” yöksi.

Laboratorio ei ollut kaukana kylän keskuksesta, rakennus oli hiukan kookkaampi muihin nähden ja siinä oli sileä valkoinen kivipinta. Freya katsoi varovasti ympärilleen tarkistaakseen, ettei nähnyt ketään lähistöllä ja vetäisi laukustaan erillisen hupun päänsä ja kasvojensa suojaksi. Hän siirtyi ripeästi laboratorion pihassa sijaitsevan suuren pensaikon suojaan ja jäi sieltä käsin hetkeksi tarkkailemaan rakennusta kyykyssä. Laboratorio oli melko uuden näköinen, varmaankin remontoitu lähivuosina. Sen suuret ikkunat olivat pimeinä, eikä Freya erottanut liikettä sisäpuolella.

Samassa Freya kuuli takaansa matalaa murinaa, ääni oli hänelle entuudestaan hyvin tuttu. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja huomasi olevansa lähes nokikkain päivällä kohtaamansa growlithen kanssa.
”Voiii paska..” Freya tunsi sillä hetkellä itsensä niin typeräksi, hän ei ollut tarkistanut ympäristöä kovinkaan huolellisesti.
”Hah! Arvasin että hiiviskelisit täällä jonakin yönä, senkin likainen varas!” se sama roteva mies poliisi ilmestyi laboratorion nurkan takaa, jossa hän oli ilmeisesti odottanut illasta saakka.
”Teillä taitaa olla työvoima vähissä kun joudut yövuoroa tekemään, eikö vain mentäisi molemmat nukkumaan? Sinuakin varmasti väsyttää jahdata minua yöt ja päivät”, Freya virnisti nousten varovasti seisomaan, growlithen edelleen muristessa aivan hänen jalkojensa juuressa.
”Tiesin nähneeni sinut aiemminkin kuin tänään päivällä, olet kierrellyt kaupungissa jo muutaman päivän, ja en voinut olla huomaamatta kuinka kiinnostunut olit laboratoriosta. Eikö riitä että viet rahat ihmisiltä vaan nyt viet vielä pokemonitkin”, mies sanoi lähestyen Freyaa.
”En välitä pokemoneista, pidän kuitenkin kulttuurista, minkä sille mahdan. Ihastuin niin tämän rakennuksen kauniiseen ulkomuotoon että halusin käydä ihastelemassa sitä kuun valossakin”, Freya sanoi kohauttaen hartioitaan ja yritti peruuttaa poispäin miehestä, mutta growlithe esti hänen kulkunsa näykkäisemällä tätä jalasta napakasti.
”Niinpä niin, minäkin tulin vain tänne kulttuurin perässä”, mies sanoi ja pinkaisi niin äkkiä juoksuun, että Freya ei ehtinyt juurikaan siihen reagoimaan, vaan hän kompastui takanaan olleeseen growlitheen mätkähtäen kasvot edellä pihanurmelle.
Hän ei ehtinyt nousemaan ylös kun tunsi ison miehen heittäytyvän koko painonsa voimalla hänen päälleen iskien häneltä kaikki ilmat pihalle ja saaden hänet haukkomaan henkeä.

Mies vetäisi voimalla Freyan kädet tämän selän taakse ja pani ne kylmiin rautoihin.
”Pääsetkin viettämään kulttuurilomasi tutkiskellen sellin seinämien kirjoituksia”, mies sanoi ja riuhtaisi Freyan väkisin ylös maasta.
Nainen ei todellakaan ollut ottanut tätä suunnitelmassaan huomioon. Hän vain joutui kulkemaan poliisin edellä nöyryytettynä kohti asemaa, jossa hän viettäisi määrittämättömän pituisen ajan ennen tuomiotaan. Freya kirosi raskaasti mielessään, luoden murhaavan katseen growlitheen, joka tepsutteli ylpeän näköisenä isäntänsä vieressä.

Selli ei ollut kummoisen kokoinen, siellä tuskin pidettiinkään montaa rikollista yhtä aikaa. Onneksi ovi ei ollut umpinainen, joten Freya pystyi tarkkailemaan poliisin toimistoa kaltereiden lävitse. Mies lähti kotiinsa melko pian kun oli vienyt Freyan telkien taakse, Aurora townissa ei tosiaan tainnut olla kovin montaa poliisia hänen lisäkseen, kerran yövuoroakaan ei vaivauduttu pitämään jatkuvasti. Mies jätti growlithensa asemalle, mikä oli Freyasta hiukan outoa, eikö yleensä poliisin pokemon seurannut omistajaansa joka paikkaan, vai oliko hän käsittänyt asian väärin? Growlithe makasi jopa hiukan tympääntyneen näköisenä toimiston matolla. Se mulkoili välillä Freyaa kuin ajatellen tämän luikahtavan kaltereiden välistä. Vaikka Freya olikin hädin tuskin 160 senttiä pitkä ja hyvin laihan puoleinen, ei hän olisi mahtunut niiden lävitse vaikka olisi ollut puolet pienempi kuin nyt. Hän tyytyikin vain makoilemaan sellin kovan puoleisella sängyllä, johon sijoitettu ohut patja tyynyineen oli jo tosin Freyalle kuin luksusta. Hän potkaisi ruskeat mokkanahkasaappaansa kivilattialle, ja heitti takkinsa sängyn päätyyn. Poliisi, pöydällä olevan nimikyltin perusteella Roger nimeltään, oli jättänyt Freyan laukun ja varustevyön vain toimiston nurkkaan, sen kummemmin niitä säilömättä. Pikkukaupungissa ei siis oltu niin tarkkoja, kuin isompien paikkojen poliisiasemilla. Freya ei jaksanut enää sinä yönä miettiä sen kummempia jatko suunnitelmia, hänen ajatuksensa olivat menneet niin sekaisin yön tapahtumista, ettei hänen auttanut kuin ummistaa silmänsä ja katsoa mitä uusi päivä toisi tullessaan.

Seuraavina päivinä Freya käytti tylsyyden tuoman aikansa poliisiaseman arjen tarkkailuun. Vaikka Roger olikin aiemmin kuittaillut hänelle, oli mies päivien aikana melko vähäsanainen, häntä ei ilmeisesti juurikaan kiinnostanut jutella vankien kanssa, vaikka asema olikin pieni. Roger kävi säännöllisin väliajoin ilmeisesti kaupunki kierroksella järjestystä valvomassa, öisin asemalla ei ollut ketään. Paitsi growlithe, jonka Roger jätti aina asemalle. Freyan silmään ei voinut olla pistämättä se, että poliisin ja pokemonin suhde vaikutti melko kylmältä. Growlithe näytti yrittävän tehdä vaikutuksen omistajaansa sen minkä ehti, mutta poliisilta ei juurikaan huomiota herunut sille, muutoin kuin vain jos hän tarvitsi growlithen nenää avukseen. Ja sitä ei ilmeisesti tapahtunut kovin usein, sillä pokemon ei ollut aina mukana edes partioinneilla, vaan makasi toimistolla. Growlithe oli myös yrittänyt lähteä Rogerin mukaan useita kertoja, mutta mies oli torjunut sen tylysti. Vaikka Freya ei tietänytkään paljoa pokemoneista, oli hän nähnyt sen verran monia tämän lajin edustajia, että osasi sanoa kyseisen growlithen olevan vielä täysin pentu, se oli varmaankin otettu vasta hiljattain palvelukseen. Rogerin kylmyys ja rankka kurinpito taisivat olla ehkä hieman liikaa niin pienelle pennulle.

Eräälläkin kerralla mies vain sätti pokemonia sen saamattomuudesta, oikeastaan ilman mitään järkevää syytä. Growlithe oli vain nöyrästi ottanut kaiken vastaan, ja mennyt sadattelun päätteeksi toimiston nurkkaan istumaan häpeissään. Vaikutti siltä, että Roger ei juurikaan uskonut growlithen kykyihin, eikä pitänyt tätä minään. Freya arvelin sen johtuvan mahdollisesti miehen edellisestä pokemonista, arcaninesta, josta oli kuva eräällä hyllyllä. Roger oli varmaankin ottanut tämän uuden yksilön sen tilalle, oletettavasti tämän edesmentyä.

Toisen sellipäivänsä yönä Freya sai kenties hulluimman idean päähänsä ikinä. Mikään hänen ideansa ei ollut koskaan ollut niin järjetön, mikä tarkoitti sitä että se voisi jopa toimia. Hän aikoi käyttää hyväkseen poliisin ja growlithen huteraa sidettä päästäkseen ulos sellistään ja jatkaakseen suunnitelmaansa siitä mihin se aikaisemmin jäi. Jos vain hän saisi pokemonin vakuutettua siitä, että hän halusi antaa growlithelle mahdollisuuden nähdä maailmaa, otella sydämensä kyllyydestä ja päästä pois tästä homeisen hiljaisesta kylän pahasesta. Growlithet olivat kyllä tunnettuja uskollisuudestaan, mutta Freya oli ehtinyt huomata jonkinlaista pilkettä tämän yksilön silmäkulmassa. Se halusi muutakin elämältään kuin neljän seinän tuijottelua ja satunnaisia rosvojen jahtauksia. Se janosi seikkailua ja toimintaa. Ja sitähän Freya voisi sille tarjota.

Tai ainakin uskotella sille niin, eihän Freya tietenkään ottaisi mitään poliisin apuria rinnalleen, se vasta olisi naurettavaa. Nainen muutenkin vihasi kaikkia valtion palveluksessa toimivia, olivatpa ne sitten ihmisiä tai pokemoneja. Ja erityisesti vielä growlitheja, noita räksyttäviä, purevia pikku pirulaisia, jotka seurasivat häntä nenänsä kanssa vaikka maailman ääriin asti. Hän pysyisi entisessä suunnitelmaansa, mutta käyttäisi tällä kertaa growlithea hyväkseen siinä.

Freya luotti siihen, että miehen ja pokemonin suhde oli niin heikoissa kantimissa, että hän uskaltaisi istuttaa growlithen päähän ajatuksen jo samana yönä. Jos se ei heti suostuisikaan, oli hän varma siitä, että pokemon harkitsisi ainakin asiaa. Freya tihrusti lattialla makaavan growlithen kaulapantaa, jossa oli messinkinen nimilaatta.
”Theo”, Freya muodosti nimen huulilleen saatuaan siitä selvän.

”Hei Theo, sehän on nimesi”, Freya huikkasi kuin muina miehinä istuen oven kaltereita vasten.
Growlithe nosti hiukan päätään lattiantasosta kuultuaan nimensä, ja vilkaisi naista, odottaen mitä sanottavaa tällä olisi hänelle.
”Eihän muistella pahalla sitä pippurisumutetta? En voinut olla huomaamatta, että olet jatkuvasti seuranani täällä asemalla. Ei siinä että valittaisin, on mukavaa kun on edes joku jolle voi jutella. Se Roger on aika tuppisuu”.
Growlithe pyöräytti silmiään ja laski päänsä takaisin lattialle, naisella siis ei ollut mitään järkevää sanottavaa hänelle, kuinka yllätävää.
”Miksi et muuten mene hänen kotiinsa yöksi, siellä olisi varmasti paljon mukavampaa kuin täällä minun kanssani. Olenhan vain ”likainen varas”, niin kuin se setä sanoi”.
Growlithe ei herauttanut korvaansakkaan.
”Hän on kuitenkin väärässä. En ole varas, halusin vain palavasti oman pokemonin, että pääsisin ottelemaan muita kouluttajia ja salijohtajia vastaan. Voi sitä kaikkea kunniaa mitä voisinkaan saada jos rinnallani olisi vahva pokemon. Ajatella kaikkia niitä otteluita joita voittaisin sen kanssa, muuta en elämältäni toivoisi”.
Growlithe siirsi katseensa takaisin naiseen. Hyvä, hän oli saanut uteliaan pennun esille vakavaa esittävästä growlithesta.
”Sinäkin varmasti haluaisit sitä, päästä näkemään maailmaa. Kiertämään kouluttajan kanssa salilta toiselle, kehittyä aina vain vahvemmaksi ja vahvemmaksi”.
Growlithe urahti Freyalle innostuneen kuuloisena ja heilautti pörröistä häntäänsä. Tämähän oli paljon helpompaa kuin nainen oli ajatellut. Pokemon ei todellakaan ollut mikään niin virkaintoinen kuin oli antanut ymmärtää. Ehkä se vain oli halunnut tehdä vaikutuksen Rogeriin.

”Mutta täällä minä vain istun, telkien takana jumissa täällä pienessä kylän pahasessa. Niin kuin sinäkin, olet täällä päivät pitkät, etkä pääse edes ulos partioimaan. Se kyllästyttää varmasti”.
Growlithe nousi seisomaan, ja lähestyi nyt uteliaana naista.
”Sinäkin pystyisit niin paljon parempaan kuin se poliisi antaa sinun tehdä. Sait jopa minut pysäytettyä ja se on jo hyvin”.
Growlithe istahti aivan kaltereiden eteen ja nuuhki nyt Freyan hiuksia.
”Oletkin paljon mukavampi kaveri kuin olisin uskonut. Hei, tiedätkö mitä? Jos vain pääsisin täältä ulos, niin ottaisin sinut heti mukaani kiertämään maailmaa”, Freya sanoi rapsuttaen Theon pehmeää pään karvaa.
Growlithe urahti taas innoissaan. Se pinkaisi toimiston pöydälle ja nappasi sieltä avaimet suuhunsa, jääden istumaan kaltereiden taakse. Freya yritti jo innoissaan ottaa niitä siltä, mutta growlithe ei luovuttanut niitä naiselle.
”Mitä, haluat minulta jotain vastineeksi?” hän yritti olla kuullostamatta turhautuneelta.
Growlithe vain haukahti ja heilutti häntäänsä.
”Joo lupaan totta kai ottaa sinut mukaani, pääset näkemään kanssani Soidan aluetta ja ottelemaan niin paljon kuin ikinä haluat”, Freya sanoi laittaen kätensä rintansa päälle.
Theo pudotti avaimet lattialle kaltereiden viereen, josta Freya nappasi ne nopeasti. Tämähän sujui kuin tanssi, onneksi pentu ei tainnut ehtiä olla vielä pitkää aikaa Rogerin omistuksessa. Se vain halusi jonkun joka arvostaisi sen apua.

Freyasta hän ei kuitenkaan saisi kouluttajaa rinnalleen, nainen oli edelleen sitä mieltä, että charmander olisi paljon parempi vaihtoehto. Tuo pentu ei voisi kuitenkaan olla hänelle täysin uskollinen oltuaan poliisikoirana. Eikä se tuskin olisi muutenkaan kummoinen pokemon, ei hän ollut nähnyt niiden koskaan muuta tekevän kuin räksyttävän ja purevan hänen kinttujaan. Freya puki varustevyönsä ylleen ja heitti laukkunsa takaisin olalle. Hän tarkisti nopeasti oliko poliisi vienyt häneltä mitään. Hänen varastama lompakkonsa oli tietysti kadonnut, mutta kaikki muu näytti olevan tallella. Hän kiepsautti vielä narun vyöhönsä kiinni, jossa oli nelipäinen koukku toisessa päässä.
”Tule Theo, meidän pitää käydä ensin laboratoriossa hakemassa muutama pokepallo ja pokedex, professori kyllä ymmärtää. Jakaahan hän niitä kaikille muillekin kouluttajille”, Freya sanoi growlithelle, joka lähti oitis hänen perässään ulos asemalta.
Nainen päätti pitää sen vielä mukana laboratoriolle asti, kunnes hän saisi otettua haluamansa, ettei se hälyttäisi poliisia paikalle.

Heillä ei olisi enää paljon aikaa jäljellä, aamuaurinko oli alkanut jo sarastamaan kylän taivaanrannassa, ja Roger tulisi työpaikalle hetkenä minä hyvänsä. Ja kun hän huomaisi Freyan ja Theon olevan poissa, tietäisi poliisi varmasti tarkalleen minne päin Aurora townia suunnata. Freya ei aikaillut, vaan alkoi heti laboratorion takaovelle tultuaan tiirikoimaan lukkoa kahdella vyöllään kantamillaan tiirikoilla. Theo vahti ovea portailla hänen takanaan. Freya oli tehnyt sille selväksi, että jos he jäisivät kiinni, kumpikaan ei enää ikinä näkisi päivän valoa. Mikä oli kyllä aivan totta. Hetken aikaa napsuteltuaan ja käänneltyään lukkopesää, loksahti ovi iloisesti auki. Se oli yksi Freyan suosikkiäänistä maailmassa. Hän puikahti matalana sisään, siltä varalta jos sisätiloissa olisi kameroita.

Hän ei kuitenkaan ihmetyksekseen nähnyt edes kameroita laboratoriossa, paikka tarvitsi todella parempia suojauksia jos aikoi pitää aloituspokemonit turvassa Freyan kaltaisilta varkailta. Heidän onnekseen Freya ei ollut kuitenkaan kiinnostunut kuin yhdestä pokemonista, jota hän etsi kuumeisesti katseellaan pokepallojen täyttämästä pitkästä hyllystä.
”C, c, c, charmander…”, hän mutisi ja liu’utti kättään pitkin hyllyn kirjaimia.
”Ah, tässä”, hän löysi lopulta oikean pallon ja sujautti sen nopeasti taskuunsa.
Seuraavaksi hän tonki laboratorion laatikoita löytääkseen pokedexin, jota hänen ei tarvinnutkaan pitkään etsiä, kun hän löysi niitä ensimmäisestä avaamastaan laatikostaan kasan verran. Hän otti päällimmäisenä olleen pokedexin ja työnsi sen povitaskuunsa.

Juuri kun hän oli lähdössä yhden ikkunan kautta ulos, jotta growlithe ei huomaisi häntä, tarttui tutun tuntuinen iso karvainen käsi häntä hartiasta ja nykäisi hänet lattiaa vasten. Freya alkoi tuntea jo turhankin hyvin tuon järeäkokoisen miehen kasvot.
”Helvetti sinut periköön, en tiedä miten pääsit ulos sellistä, mutta toista kertaa et sieltä karkaa!” Roger ärjäisi ja oli juuri ottamassa rautoja vyöltään, kun samassa Theo murahti hänen takaansa, iskien hampaansa miehen käteen, saaden raudat lentämään hänen kädestään.
”Aaaah! Mitä pirua Theo!?” Roger huudahti, heittäen growlithen irti kädestään lattialle.
Theo siirtyi hämmästyneen Freyan ja Rogerin väliin, ja paljasti hampaansa miehelle, muristen tälle vihaisena.
”Sinäkö päästit tuon varkaan pakoon? Tiesin että sinusta ei ole mihinkään, mutta tämä on ennenkuulumatonta!” Rogerin kasvot alkoivat värjäytyä vihasta punaiseksi.
Rogerin yrittäessä käydä uudestaan Freyan päälle, Theo päästi kovaäänisen karjaisun, jonka tuottamat ääniaallot saivat miehen perääntymään hiukan. Heti tämän jälkeen growlithe hyppäsi suoraan kiinni Rogerin jalkaan saaden miehen päästämään tuskastuneen kuuloisen kirosanojen litanian.
Freya ei jäänyt jahkailemaan vaan nousi salamannopeasti lattialta ylös, hypäten ulos valmiiksi auki olevasta ikkunasta. Theo yritti mennä hänen perässään, mutta Roger nappasi tätä kaulapannasta kiinni.
”Sinähän et mene minnekään, menet takaisin kenneliin häpeämään, sinne minun olisi pitänyt sinut viedä jo alusta asti”, Roger napsautti hihnan kiinni kaulapantaan ja alkoi raahata vastahakoista Theoa perässään.

Freya juoksi minkä jaloistaan sai irti, poispäin Aurora townista. Takanaan hän kuuli Theon surkealta kuulostavan ulvonnan. Hän yritti sulkea sen pois korviltaan, mutta nainen hidasti lähes huomaamattaan vauhtiaan ja pysähtyi keskelle aamuista valkenevaa katua. Growlithe kuulosti tuskaisen surulliselta, Freya tunsi kuinka ulvonta sattui häneen suorastaan. Miksi hän mietti sitä typerää hurttaa vielä, hänellä oli hyppysissään uusi alku charmander rinnallaan Soidassa. Ja siinä hän silti seisoi, kykenemättömänä jatkamaan pakoaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi juuri hylännyt toverinsa lain kylmiin kouriin. Hänen mieleensä nousi uudestaan kuva growlithesta, joka ryntäsi pelotta hänen ja Rogerin väliin. Hän se oli pennun siihen tilanteeseen ajanut, ja vaikka yleensä Freyalta ei juuri herunut empatiaa muita kohtaa, tunsi hän sillä hetkellä suunnatonta syyllisyyttä. Theo oli noussut entistä isäntäänsä vastaan hänen vuokseen, ja hän oli siitä huolimatta hyljännyt sen taakseen.
”Äh hittolainen…Sinnittele Theo vielä hetki!” Freya kääntyi kannoillaan, suunnaten growlithen ulvontaa kohti.

Growlithe yritti pistää vastaan sen minkä pystyi, mutta Rogerin vakaa käsi veti sitä perässään kohti poliisiasemaa. Miehen kasvoilta saattoi selkeästi erottaa vihan tuomat syvät uurteet. Hän mutisi jatkuvana liutana kaikkia mahdollisia tuntemiaan herjauksia.
”Hei Roger, ajattelin palauttaa sinulle jotain laboratoriolle kuuluvaa”, mies kuuli samassa naisen rasittavan äänen joka sai hänet kääntymään äkäisesti ympäri.
Hän ehti sen verran nähdä, että pokepallo lensi suoraan hänen kasvojaan kohti, ennen kuin pallon sisältä purkautui vähintäänkin yhtä yllättyneen ilmeen omaava charmander. Pokemon mätkähti suoraan hänen päälleen, saaden miehen kaatumaan selälleen. Hihna kirposi hänen kädestään, päästäen growlithen vapaaksi.
”Juokse Theo!” Freya huusi growlithelle, joka sekunnin murto-osan ajan epäröi, mutta lähti juoksemaan naisen perään huomatessaan Rogerin nousevan maasta ylös naama tulipunaisena, pökertynyt charmander toisessa kädessään.
”Kirottu rakki! Jos näen sinut vielä kerrankin täällä, teen sinusta turkiksen seinälleni”, mies raivosi heidän peräänsä, mutta growlithe oli jo hyvän matkan päässä Freyan kannoilla.
Niin naisella, kuin tuolla pokemonillakaan ei ollut aavistustakaan siitä, mihin nämä samaan suuntaan otetut askeleet tulisivat heidät vielä johtamaan. Kaupungin lävitse halkovaa hiekkatietä pitkin juoksivat täysin vastakohtaisten arvojen kasvatit. Mutta siltikin kohmeiseen maahan painautuivat päällekkäin saappaan ja tassun jäljet.

------------------------------------------------------------ -------------------------------------------------

Tässä olisi nyt tämä kirurgisen operaation kokenut aloitustarina, entisen voi vaikka poistaa tuolta :> Päädyin siis tähän ratkaisuun, koska uudestaan lukiessani tätä tarinaa hoksasin miten paljon avonaisemmaksi tarinan olisi voinut jättää, mutta se ei vain tullut tietenkään mieleeni sitä kirjoittaessani (niin paljon piti miettiä päähahmojen luonnekuvauksia ynnä muita u know). Itseänikin häiritsi alkuperäisessä jo kirjoittaessa se, miten nopeasti Freya ja Theo vaihtoivat mieltään toisistaan, mutta en vain silloin osannut sutvia loppua etenemisen kannalta parempaan muotoon. Tässä siis koko muu tarina on nyt samaa kuin edellinenkin, mutta viimeinen kappale on muokattu lopusta, ei siis tarvitse luonnollisestikaan arvioida tai mitään (voit toki lukea uudestaan jos on päässyt jo unohtumaan asioita).

Vastaus:

Selvä juttu, poistan vanhan version! :> Tämä oli tosiaan selvästi toimivampi paketti edelliseen nähden. Freyan ja Theon luottamuksen rakentamiseen on hyvä käyttää vähän enemmän aikaa - sillä tavoin saa sekä sisältöä tuleviin lukuihin että homman vaikuttamaan uskottavammalta.

Alle kopsaan vielä vanhan tarinapalkkion:
Theon +3lvl +1op. Rahaa 90pd:tä.

Nimi: Shizue

18.08.2016 15:59
4. luku

Usvaa. Usvaa silminkantamattomiin. ”Haloo?” huhuilin ja kävelin varovaisin askelin eteenpäin, sillä en usvan vuoksi nähnyt mihin astuin. ”Onko täällä ketään?” jatkoin huhuiluani, mutten saanut vastausta. Mihin ihmeeseen minä olin joutunut, missä muut olivat ja miten täältä pääsi pois? Ahdistus hiipi rintaani ja tunsin palan nousevan kurkkuun. Silloin jostain kuului naisen ääni. ”Miho Kojima” ääni sanoi. ”Kuka siellä?” huusin äänen suuntaan pyörähtäen. ”Kuuntele tarkasti, mitä minä sinulle sanon, tyttöseni”, ääni sanoi seuraavaksi. ”Haloo? Kuka siellä? Missä sinä olet?” huusin ja juoksin kohti suuntaa, josta uskoin äänen tulevan. ”Uusi tuttavuus herättää eloon sisäisen sankarisi. Harkitse kuitenkin hetki, ennen kuin ryhdyt selvittämään kiperää tilannetta. Kuuntele sydäntäsi ja sisäistä intuitiotasi päätöksen hetkellä, se ohjaa sinut ratkaisun äärelle.” Tämän sanottuaan nainen vaikeni ja jostain käsittämättömästä syystä tiesin, ettei hän puhuisi enää.

Pysähdyin paikalleni lohduttomana, vajosin maahan polvilleni ja karjuin pelkoani ja turhautumistani usvantäyttämään tyhjyyteen. Silloin usvan keskelle ilmestyi hahmo. Niiskaisin, pyyhkäisin kyyneleet silmistäni ja katsoin uudestaan. Kyllä, joku siellä oli. Ja se joku käveli minua kohti. Nousin seisomaan ja lähdin hölkkäämään hahmoa kohti. Mitä lähemmäs hahmo tuli, sitä enemmän minua alkoi pelottaa ja tuntua siltä, ettei minun kannattaisikaan kohdata sitä. Mutta oli jo liian myöhäistä katua. Hahmo oli jo niin lähellä, että saatoin tunnistaa, ettei se ollutkaan ihminen. Se oli pokémon. Minun pituiseni keltainen psyykkispokémon katsoi minua syvälle silmiin omilla tihrusilmillään ja alkoi heiluttaa kädessään olevaa hopeista heiluria edestakaisin. Se oli Hypno ja se aikoi hypnotisoida minut syödäkseen minun uneni. Paniikki valtasi minut hetkeksi, mutta sitten tajusin. Uni. Tämä oli vain unta.

Ja silloin minä heräsin. Nousin hitaasti istumaan ja otin kännykän yöpöydältä. Hetkeksi kännykän näytön valo sokaisi minut, mutta silmieni totuttua kirkkauteen näin paljonko kello oli. Kolme yöllä. Laitoin kännykän takaisin yöpöydälle ja katsahdin vierelläni nukkuvaa Azusaa, joka tuhisi hiljaa unissaan. Miten suloinen se olikaan nukkuessaan, niin viaton ja haavoittuvainen. Tunsin suurta hellyyttä pokémonia kohtaan. Vedin peittoa paremmin Azusan päälle ja kävin taas makaamaan sen viereen. Katselin meditaatiopokémonin kasvoja ja tarkkailin sen ilmeitä. Millaistakohan unta se näki?



”Meditite.” Aloituspokémonini ääni havahdutti minut. Avasin silmäni ja huomasin pokémonin olevan jalkeilla ja täysin pirteänä. Se oli myös ilmeisesti päästänyt Rurukan pallostaan, sillä revontulien värinen kotelopokémon keinui kiukkuisena paikoillaan ja juputti minulle jotain. Sillä oli varmaan taas nälkä. Otin kännykän yöpöydältä ja katsoin kelloa. 13:27. ”Voi helvetti!” kivahdin ja pomppasin oitis ylös sängystä. ”Miten se on jo noin paljon?! Minä laitoin kyllä herätyksen...” sadattelin. ”Meditite, medi”, Azusa vastasi ja huokaisi. ”Mikset herättänyt minua?” kysyin siltä ärtyneenä. ”Nyt me missasimme aamiaisen.” Meditite katsoi minua närkästyneenä. ”Pod, metapod, pod”, Ruruka vaahtosi. Huokaisin. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus”, sanoin Azusalle ja käännyin sitten kotelopokémonin puoleen. ”Joo joo, odota hetki... minä ruokin sinut nyt...” sanoin Rurukalle ja aloin kaivaa repusta pokémonruokapussia ja kertakäyttölautasta.

Rurukan hotkiessa pokémonruokaa minä petasin sängyn, vaihdoin yövaatteet päivävaatteisiin, otin aamulääkkeet ja pesin hampaat. Azusa sen sijaan oli istahtanut mökin lattialle ja alkanut meditoimaan. Hitaasti lootusasennossa istuva pokémon sai ympärilleen himmeän, hopeisen auran ja alkoi leijua ylöspäin. Kun olin saanut aamutoimet tehtyä ja ottanut Rurukan takaisin poképalloonsa, istahdin sängylle ja otin esiin muistivihon ja lyijykynän ja aloin taas kirjoittaa kohtaamistani pokémoneista muistiinpanoja kokemuksieni ja pokédeksin antamien tietojen perusteella. Oli huikeaa, kuinka monta eri pokémonia olin jo lyhyen matkani aikana kohdannut. Meditite, Linoone, Wurmple, Caterpie, Chansey, Natu, Metapod ja Voltorb. Mietin hetken, pitäisikö minun ottaa mukaan muistiinpanoihini myös Hypno, joka oli ollut unessani.

Pysähdyin hetkeksi muistelemaan untani. Joku nainen oli puhunut minulle. Hän oli sanonut minulle jotain tärkeää. Kurtistin kulmiani yrittäessäni muistaa tämän sanoja tarkalleen. Jotain uudesta tuttavasta ja siitä, että minun oli kuunneltava sydäntäni. Haroin tummia hiuksiani, haukottelin ja käännyin Azusan puoleen. Tämä ei enää meditoinut, istui vain lattialla lootusasennossa ja katsoi minua tummilla silmillään. ”Näitkö sinä viime yönä outoa unta?” kysyin. ”Sellaista, jossa joku nainen yritti neuvoa tai – tai varoittaa sinua. Sellaista, missä oli Hypno”, täsmensin. Azusa ei vastannut. Oliko se vielä vihainen äskeisestä?

---

Hetken päästä poistuimme pienestä vuokramökistämme ja oven lukittuamme suuntasimme askeleemme vaaleasta puusta rakennettuun hirsihuvilaan luovuttaaksemme avaimen. Huvilan ovi oli auki ja sisältä leijaili ulos herkullinen vastaleivottujen leivosten tuoksu. ”Anteeksi?” huhuilin astuttuani eteiseen Azusan kanssa. Kuului askelia ja hetken päästä vaaleanpunaiseen esiliinaan pukeutunut pyöreäkasvoinen nainen, jonka harmaat hiukset olivat löyhällä nutturalla, pölähti paikalle hymyillen ystävällisesti.

”Kiitos yösijasta, tässä avain”, sanoin ja ojensin avaimen naiselle. ”Aah, joko te lähdette? Sepä ikävää. Teitä ei muuten näkynyt aamiaisella”, nainen huomautti. ”Joo, nukuin pommiin”, myönsin harmissani. ”Eipä se mitään, eipä se mitään... odotahan hetkinen”, nainen sanoi ja poistui hetkeksi. Takaisin tullessaan hänellä oli kädessä valkoinen paperipussi, jonka hän ojensi minulle. ”Siinä, syökää pois ettette aivan näänny”, hän sanoi hymyillen leveästi.

Pussista paljastui herkullisen näköinen leivos, jota koristi kauniin punertavanvioletti luumu. ”Suurkiitokset”, kiitin naista ja ojensin pussin Azusalle. ”Syö, sinulla on jo varmasti nälkä, minä pärjään kyllä”, sanoin sille. Azusa katseli leivosta hetken, sitten se nappasi luumun sen päältä ja pisteli sen suihinsa. Loput leivoksesta pokémon ojensi takaisin minulle. Huvilan nainen nauroi makeasti, minä taas huokaisin ja hymyilin meditaatiopokémonille. Tuo sitten todella aikoi selvitä vain yhdellä marjalla päivässä. No, enemmän syötävää minulle!

---

Pian jätimme Cordovan Townin taaksemme ja lähdimme jatkamaan matkaamme routea 102 pitkin. Tämä route kulki läpi laajahkon, kumpuilevan niityn, jolla näytti laiduntavan lauma sähkötyypin lammaspokémoneja, Mareepeja. Päidemme yli lensi myös pari Taillowia, mikä muistutti minua jostain, mitä isäni oli opettanut minulle joskus – sateen tulon voi ennustaa siitä, että Taillowit lentävät matalalla. ”Parempi pitää kiirettä”, sanoin Azusalle. ”Minusta tuntuu, että pian sataa.”

Emme kuitenkaan ehtineet kauas, kun meitä västään käveli kaunis, vaaleahiuksinen tyttö, joka piteli poképalloa kädessään. ”Hei”, tyttö tervehti hymyillen. ”Hei”, vastasin tälle ja hymyilin pikaisesti takaisin. Tyttö oli hurjan nätti ja hänellä oli yllään sinisenliila toppi, mustat pillifarkut ja mustat kengät. ”Olisiko teillä aikaa otella?” tyttö kysyi ja katsahti vieressäni seisovaa Medititeä arvioivasti. ”Ömm...” emmin hetken. ”Hyvä on. Käykö yksi yhtä vastaan? Minulla ei ole tällä hetkellä muita pokémoneja, joilla otella, kuin tämä Meditite”, sanoin ja taputin meditaatiopokémonin sipulinmuotoista päätä. ”Kyllä se sopii!” tyttö vakuutti, pyörähti ympäri ja hölkkäsi otteluetäisyyden päähän.

Polvistuin Azusan korkeudelle ja katsoin tätä silmiin. ”No niin. Meidän ensimmäinen ottelu toista kouluttajaa vastaan. Jännittää, mutta tehdään parhaamme, eikö niin?” kysyin. Meditite nyökkäsi ja väläytti minulle vienon hymynsä. Nousin seisomaan, hengähdin syvään ja käännyin tytön puoleen. ”Minä valitsen Medititen”, ilmoitin ja meditaatiopokémon asettui seisomaan eteeni. Tyttö heitti poképallon ilmaan ja sieltä materialisoitui eteemme pieni, pyöreä, vaaleansininen hyljepokémon. Muistelin pokémonin olevan nimeltään Spheal ja tyypiltään vesityyppiä.

”Okei Spheal, growl ja sitten rollout!” tyttö aloitti ottelun. Sininen hylkeenpoikanen murisi herttaisesti, kierähti kerälle ja alkoi sitten kieriä kohti Azusaa sellaisella vauhdilla, että sora vain pöllysi. En ehtinyt reagoida mitenkään, kun Spheal jo iskeytyi Azusaan ja sai tämän menettämään tasapainonsa. ”Detect!” huusin hätäisesti hyljepalleron syöksyessä toista kertaa kohti Azusaa. Medititen silmät vaihtoivat väriään vihreiksi, minkä jälkeen pokémon hyppäsi pois Sphealin tieltä. Spheal teki kuitenkin u-käännöksen ja iskeytyi Azusaan uudelleen. ”Yritä pysäyttää se jotenkin! Confusion!” parkaisin. Medititen silmät alkoivat hohtaa violetteina. Sitten sama violetin hohde ympäröi Sphealin ja Meditite nosti sen psyykkisillä kyvyillään ilmaan, paiskaten sen sitten poispäin. Spheal kieppui ilmassa kuin jalkapallo kunnes alkoi pudota alaspäin. ”Aurora Beam!” tyttö huudahdi. Putoava Spheal avasi suunsa ja laukaisi sateenkaarenvärisen jääsäteen, joka osui suoraan Azusan rintakehään. Azusa lysähti iskun voimasta polvilleen.

”Azusa!” huudahdin ja juoksin pokémonini luo. ”Oletko kunnossa?” kysyin, nostin pokémonin seisomaan ja annoin sen ottaa tukea itsestäni. ”Medi”, pokémon nyökkäsi. Pokémonilla oli kuitenkin ikäviä ruhjeita ja mustelmia. Otin repun selästäni ja etsin sieltä potionia, mutta turhaan – olin käyttänyt ainoan potionini eilen Rurukan otteluhaavereiden parantamiseen. ”Meditite”, Azusa sanoi. Kohotin katseeni, pokémon pudisti päätään ja hymyili minulle, kuin sanoen, että kaikki okei, ei mitään hätää. Minä huokaisin ja kohotin sitten katseeni tyttöön, joka taputti Sphealin päätä ja sulki tämän sitten poképalloonsa. Sen tehtyään tyttö käveli meidän luoksemme.

”Hyvin oteltu”, hän sanoi. ”Azusa otteli hyvin, minä vain panikoin”, naurahdin. ”Tämä oli meidän ensimmäinen ottelumme toista kouluttajaa vastaan”, kerroin. ”Hyvin se meni”, tyttö vakuutteli hymyillen ja ojensi kätensä. Tartuin ojennettuun käteen. ”Chidori”, tyttö kertoi nimensä. ”Miho. Eikö Spheal ollutkaan vesityyppiä?” tiedustelin. ”Se on vesi- ja jäätyyppiä”, tyttö vastasi. ”Aivan. Te ottelitte tosi hyvin. Olette varmaan matkustaneet kauan yhdessä”, tuumasin. ”Jonkin aikaa”, tyttö myönsi.

”Hyppää selkään”, sanoin Azusalle. Meditite katsoi minua kummissaan. ”Hyppää nyt”, maanittelin. Hetken epäröityään Meditite kiipusi reppuselkääni ja kietoi kätensä kaulani ympärille. ”Minne olet matkalla?” kysyin Chidorilta. ”Cordovan Towniin”, tämä vastasi. ”Ai, me tulimme sieltä juuri”, naurahdin. Chidori hymyili. ”No... mepäs taidamme jatkaa matkaa Tangerine Cityyn”, sanoin sitten. ”Oli hauska otella”, lisäsin. ”Samoin”, Chidori sanoi. Vilkutin tytölle hyvästiksi ja lähdin kävelemään etelää kohti Azusa reppuselässäni.

---

Otellessamme horisontista oli ilmestynyt tummia pilviä, joita navakka tuuli kuljetti nopeasti meitä kohti. Saatoin jo kuulla ukkosen jylisevän. Kohta sataisi ja kaatamalla. ”Me emme millään ehdi perille ennen sadetta. Meidän on pakko etsiä jostain sateensuoja”, totesin katsellen epätoivoisena ympärilleni. ”Meditite!” Azusa hihkaisi ja osoitti olkapääni ylitse vasemmalle. Kaukana niityllä oli pieni ränsistynyt lato. Eihän se kovin hehkeältä näyttänyt, mutta parempaa suojaa tuskin löytyisi. Niinpä poistuin polulta, hyppäsin ojan ylitse ja aloin harppoa latoa kohti. Matkalla olin talloa jalkoihini muuan Patratin, joka räksytti minulle kiukkuisesti.

Latoon päästyämme huomasimme, ettemme olleet ainoat, jotka olivat hakeneet sieltä suojaa. Ladossa istui myös tyttö, jolla oli vaaleanruskeat, puolipitkät hiukset, jotka tämä oli vetänyt taakse ponnarilla ja uteliaat ruskeat silmät. Yllään tytöllä oli valkoinen t-paita, vaaleanruskeat polvimittaiset housut sekä tummansiniset tennarit. Tytöllä oli selässään punainen reppu ja hän silitteli vieressään istuvaa Chikoritaa. Meidät nähdessään Chikorita hihkaisi ja juoksi tekemään lähempää tuttavuutta. Laskin Azusan selästäni ja silitin Chikoritaa, se vaikutti olevan oikein ystävällinen ja hellyydenkipeä. Hyväntuoksuinen, tyynnyttävä aroma lähti pokémonin päässä olevasta lehdestä.

”Onko se sinun?” kysyin tytöltä. ”Ei ole”, tyttö vastasi yllätyksekseni. Kohotin kulmiani. Jos Chikorita ei kuulunut tytölle, kenen se oli? Se oli aivan liian kesy ollakseen villipokémon, mutta muita ihmisiä ei minun ja tuon tytön lisäksi ollut mailla eikä halmeilla. ”Missä sinun kouluttajasi on?” kysyin Chikoritalta, joka teki nyt lähempää tuttavuutta Azusan kanssa. ”Chiko, chikorii”, pokémon vastasi päätään pudistellen.

Silloin taivas repesi mahtavan jylähdyksen kera ja alkoi sataa kaatamalla. ”Onneksi ehdimme sisään ennen kuin alkoi sataa”, puhelin tytölle ja kävin istumaan tämän viereen. ”Jep”, tämä vastasi. ”Minä olen muuten Miho”, esittäydyin ja ojensin käteni tytölle. ”Chihiro”, tyttö vastasi kättelyyn ja hymyili. Huomasin, että hänellä oli suloinen hymykuoppa toisessa poskessaan. Lisäksi hänen ruskettuneilla kasvoilla oli hieman pisamia. ”Oletko kouluttaja?” kysyin Chihirolta. ”Joo, olen. Entä sinä?” Chihiro esitti vastakysymyksen. ”Joo, kai. Olen kouluttaja-kasvattaja, mutta haluaisin olla pelkkä kasvattaja. En oikein pidä kilpailemisesta”, kerroin. ”Miksi?” Chihiro kysyi, vaikuttaen vilpittömän uteliaalta. ”En oikein tiedä. Minusta on kivempi vain hoitaa pokémoneja”, selitin.

Azusa tuli luokseni ja istahti viereeni. Chikorita seurasi tätä ja yritti selvästi saada Azusaa leikkimään kanssaan. Azusa näytti silminnähden vaivaantuneelta. Se oli varmaan väsynyt edellisestä ottelusta mutta ei näyttänyt viitsivän sanoa Chikoritalle mitään. Chihiro kaivoi polvihousujensa taskusta poképallon ja heitti sen ilmaan. Pallosta materialisoitui matala, sienimäinen pokémon, jolla oli beige lakki vihreillä pilkuilla ja lyhyet, vihreät töppöjalat.

”Shroomish!” pokémon huudahti. ”Viitsisitkö leikkiä tuon Chikoritan kanssa?” Chihiro pyysi pokémonilta. Sieni kääntyi lehtipääpokémonin puoleen ja katsoi tätä pienillä mustilla pippurisilmillään. ”Shroom!” Shroomish myöntyi nyökäten. ”Chikoo!” Chikorita hihkaisi ja aloitti leikin taklaamalla sienipokémonin nurin ja juoksemalla sitten karkuun. Sienipokémon hyppäsi jaloilleen ja juoksi Chikoritan kiinni, antaen sitten tuon maistaa omaa lääkettään tarjoamalla kunnon headbuttin.

Katsellessamme kahden ruohopokémonin leikkimistä sade yltyi entisestään ja ukkonen jylisi yhä useammin ja kauemmin. ”Minusta otteleminen on jännittävää ja on hienoa katsoa, kuinka oma pokémon voimistuu ja kehittyy ottelun myötä. Siinä samalla myös suhde pokémoniin syvenee”, Chihiro sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Katsahdin tätä kulmat koholla. ”Tietty aina ei voi voittaa ja häviäminen tuntuu hetken pahalta, mutta sen ei pidä antaa lannistaa itseään. Pitää vain yrittää uudestaan ja tehdä parhaansa”, hän jatkoi. ”En minä siksi inhoa ottelemista, että pelkäisin häviämistä. En vain pidä kilpailemisesta, siinä kaikki”, kiirehdin täsmentämään. ”Aa...” Chihiro äännähti ymmärryksen merkiksi. ”Ja kyllä minä annan pokémonieni otella, se on niille luonnollista ja sillä tavalla voin kasvattaa pokémoneistani vahvoja, terveitä ja onnellisia yksilöitä”, lisäsin ja hymyilin Chihirolle. Tämä hymyili takaisin.

”Onko sinulla jo monta salimerkkiä?” kysyin Chihirolta. ”Ei vielä yhtäkään, mutta aion mennä haastamaan Tangerine Cityn salipäällikön”, Chihiro vastasi. ”Entä sinulla?” ”Sama täällä”, vastasin. ”Mutta ensin tarvitsen vähän vahvistusta tiimiini, minulla on vain tämä Meditite ja Metapod”, kerroin. Chihiro oli hetken hiljaa ja katseli etäämmällä temmeltäviä ruohopokémoneja. ”Mitä jos yrittäisit napata tuon Chikoritan?” hän ehdotti. ”Chiko~?” Chikorita käänsi päänsä, katsoi meitä isoilla, punaisilla silmillään ja heilutti vähän olematonta töpöhäntäänsä ja säntäsi sitten luoksemme. Niin. ”Ehkä?” sanoin ja katsahdin kysyvästi Azusaa. Tuo kohautti olkapäitään.

Niinpä otin yhden majatalon isännältä saamistani poképalloista esiin. Chikorita villiintyi pallon nähdessään ja alkoi juoksennella edestakaisin, se kai luuli, että aioin leikkiä sen kanssa. ”Pysy nyt paikoillasi”, naurahdin ja heitin poképallon. Pallo osui kuin osuikin edestakaisin säntäilevään ruohopokémoniin ja imaisi sen sisäänsä. Hetken pallo heilahteli maassa, kunnes lopulta seisahtui paikoilleen merkkivalon välkähdyksen saattelemana. Saman tien pallo alkoi kuitenkin heilua uudestaan. Otin värisevän pallon käteeni ja päästin Chikoritan sen ulkopuolelle. ”Chikoo!” Chikorita huudahti. Hetken se näytti hieman närkästyneeltä, mutta sitten sen töpöhäntä alkoi taas heilua ja pokémon alkoi juosta ympyrää. Naurahdin huvittuneena. Tuolla pokémonilla riitti energiaa ja positiivisuutta vaikka muille jakaa.

”Olen menossa Mindaro Towniin tapaamaan isäni tätiä, joka on myös kasvattaja. Haluaisitko tulla mukaan?” Chihiro kysyi yllättäen. ”Öö”, äännähdin hämmentyneenä. ”Miksipä ei, jos sinua ja isäsi tätiä ei haittaa”, vastasin. ”Ei tietenkään haittaa”, Chihiro vakuutti. ”Mitä pokémoneja hän kasvattaa?” kysyin innoissani. ”Eeveitä ja niiden muotoja”, Chihiro kertoi. ”Kuulostaa kivalta”, sanoin. Maltoin tuskin odottaa, että sade lakkaisi ja pääsisimme jatkamaan matkaa.

// Nanami otteli Shroomishia vastaan (lasketaanko tuollainen leikkimielinen otteleminen?) ja oppii mansikkajäätelön takia uuden ruohotyypin iskun. Ruruka ja Nanami ovat karkkitankojen takia herkkiä karkkien tuoksulle ja löytävät karkkeja. Maskotti Spheal ja Chidori (en osaa kirjoittaa sinusta, koko kohtauksesta tuli jotenkin vaivaannuttava, anteeksi ;---;) näyttäytyivät ja ottelussa käytettiin Aurora Beam -hyökkäystä (en ollut ihan varma, pitikö oman pokémonin käyttää hyökkäystä vai käykö sivuhahmon pokémonin revontulisäde?), saanen kolme ilmaista narunvetoa? Käytän item finderia route 102:lla. Ja öö. Ei kai muuta. Kommentoi kun ehdit! //

Vastaus:

Uuu, vai tällä tavalla päätit ratkaista ennustuksen ujuttamisen tarinaan! :o Tuleekohan se liittymään jollain tapaa Mindaro Townin tapahtumiin?

Huisin söpö tuo kohtaus, jossa Azusa napsi leivoksesta suuhunsa vain luumun! <3 :D Naurahdin myös vihaisesti kiikkuvalle Ruruka-Metapodille (siis nää mielikuvat, en kestä). Ladon tapahtumat olivat kanssa kivoja: Nanami pääsi virallisesti tiimiin ja Miho sai itselleen myös toisen uuden matkakumppanin Chihirosta. Nanami on kyllä valloittavan pirteä ja leikkisä Chikorita, tykkään!

Olit tosiaan aika pidättäytyväinen kirjoittaessasi Chidorista - kuvailu ja dialogi pidettiin minimissä ja silloinkin se oli mahdollisimman korutonta. Chihiron kanssa jutustelu tuntui sujuvan heti vähän rennommin! :D Ei tuo kuitenkaan mitenkään äärimmäisen vaivaannuttava kohtaus ollut, otteluunhan siinä pääasiassa keskityttiin, miltä osin oltiin kirjoittamiselta onnistuttu. Ymmärrän myös, jos meitsiä on vähän vaikea tunkea tarinoihin, kun olen henkilönä vähän tämmöinen etäinen. :'--D Ellei sitten vedä aivan perseilyksi ja kirjoita jostain kaljoittelevasta bimbosta velhonhattu päässä, haha, ei ehkä olisi sopinut tarinaasi. Aurora Beamin käyttäjällä ei ole erikoistehtävän suorituksen kannalta merkitystä. :>

Azusa +2lvl +2op, Ruruka +1op, Nanami +1lvl +2op. Rahaa 55pd:tä.

Erikoistehtävien suorittamisesta ansaitset kolme narunvetoa, joista saat vapaavalintaisen rusetin, TM Stone Edgen ja valitsemasi sinetin kauneusosastolta. Item Finder löytää Rare Candyn! Ruruka ja Nanami löytävät seuraavat karkit: punainen, ruskea, violetti ja keltainen x2! Nanamin ja Shroomishin leikkiminen käy kyllä ottelusta, käytettiinhän siinä iskuja. Nanami oppii siis iskun Grass Knot.

Nimi: Shizue

31.07.2016 02:57
3. luku

Kuinka pitkältä lyhytkin matka voikaan tuntua kun on kamala nälkä? Havumetsän reunustama kapea sorapolku tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan, jalkoja särki ja tunsin mielialani laskevan verensokerin mukana. ”Minä en käsitä miten sinä jaksat vain yhdellä marjalla päivässä”, päivittelin vieressäni kävelevälle Medititelle. ”Minä söin kunnon aamupalan ja minulla on jo nyt niin nälkä että näköä haittaa”, valitin. Azusa huokaisi ja sanoi sitten: ”Medi, meditite! Meditite!”

En tietenkään ymmärtänyt mitä pokémonini yritti sanoa, mutta äänensävystä päätellen tämä yritti kannustaa minua. ”Olet oikeassa”, sanoin ja yritin hymyillä hieman. ”Ei valittaminen mitään auta. Eikä enää ole edes pitkä matka”, myönsin. Azusa väläytti minulle vienon hymynsä ja nyökkäsi. ”Hassua. Minä olen sinun kouluttajasi, mutta tällä hetkellä se olet pikemminkin sinä, joka kouluttaa minua”, hymähdin.

Meditite ei kommentoinut tähän mitään. En voinut olla ihailematta pokémonin seesteisyyttä ja kurinalaisuutta. Kuinka hienon pokémonin olinkaan saanut aloituspokémonikseni! Mutta Azusa tuskin ajatteli minusta samaa, ei ainakaan äskeisen perusteella. Kuinka säälittävältä varmasti vaikutinkaan. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja edes yrittää olla pokémonini veroinen.

”Meditite!” Azusa huudahti ja osoitti eteenpäin. Nostin katseeni sorapolusta Medititen osoittamaan suuntaan ja näin puisen kyltin, jossa luki tummin pölkkykirjaimin ”Cordovan Town”. ”Me olemme perillä!” hihkaisin. ”Tule, Azusa – meidän on löydettävä Pokémon Center. Siellä voimme syödä ja levätä!” Nappasin meditaatiopokémonin kädestä kiinni ja kiristin kävelyvauhtiani aivan uutta puhtia saaneena, vaikka jalkani huusivat armoa joka askeleella.

Cordovan Town oli vielä pienempi ja harvaanasutumpi kuin kotikaupunkini Aurora Town, mutta vaikutti sangen kotoisalta yhtä kaikki. Ihmiset hymyilivät ja katsoivat meitä uteliaasti ohikävellessämme, mistä päättelin, että täällä kaikki tunsivat toisensa, tai ainakin tiesivät, ketkä ovat täkäläisiä ja ketkä eivät.

”Päivää!” tervehti muuan vanha mies, jolla oli lempeät uurteiset kasvot, uteliaisuudesta tuikkivat syvänruskeat silmät ja siististi kammattu harmaantuva tukka. Tämä oli pukeutunut harmaisiin housuihin, metsänvihreään kauluspaitaan ja ruskeaan takkiin. ”Päivää”, vastasin kohteliaasti ja pysähdyin. ”Mistäs päin tyttö on tulossa?” vanha mies kysyi. ”Aurora Townista”, kerroin. ”Vai että Aurora Townista”, mies toisti nyökäten.

”Et sattuisi olla yöpaikkaa vailla? Minä ja minun vaimoni pidämme tätä majataloa ja sinä ja pokémonisi mahtusitte sinne kyllä”, mies sanoi viitaten takanaan olevaan vaaleasta puusta rakennettuun hirsihulivaan. ”Voitte joko majoittua tähän huvilaan meidän kanssamme tai yhteen takapihalla olevista mökeistä”, tämä lisäsi ja katsoi minua sitten toiveikkaasti. ”Öhm...” Mietin hetken. Mökkimajoitus kuulosti kyllä todella kivalta, mutta mahtoikohan se olla kallista? ”Paljonko mökkimajoitus sitten maksaisi?” kysyin. ”Meillä on kouluttajaystävälliset hinnat, näyttämällä pokédeksisi voit majoittua hintaan kolmekymmentä pokedollaria per yö”, mies kertoi. Eihän se kallis ollut, ei ollenkaan, mutta pokécenterissä saisi yöpyä ilmaiseksi niin monta yötä kuin tarvitsi. Toisaalta, omaan mökkiin majoittuminen kuulosti paljon hauskemmalta. ”Hintaan kuuluu toki aamiainen”, mies kiirehti lisäämään.

”Hyvä on, me jäämme yhdeksi yöksi”, sanoin lopulta. Miehen ryppyisille kasvoille nousi sädehtivä hymy. ”Tässä”, sanoin ja ojensin pokédeksini miehelle. Mies otti pokédeksin vastaan ja avasi sen. ”Kojima Miho, kouluttaja ja kasvattaja?” mies kysyi. Nyökkäsin vahvistukseksi. ”Selvä, se tekisi siis kolmekymmmentä pokédollaria”, mies sanoi ojentaessaan pokédeksini takaisin. Maksoin hinnan miehelle ja hän antoi minulle avaimen. ”Voitte majoittua mökkiin numero kaksi”, mies kertoi. ”Hienoa, kiitos. Osaisitteko kertoa, mistä löydän pokécenterin?” kysyin mieheltä. ”Tottahan toki. Kävelkää vain suoraan kunnes saavutte aukealle, jossa on suihkulähde. Pokémon center on aivan sen vieressä”, mies neuvoi. ”Selvä, kiitos. Entä moneltako meidän pitäisi palata mökille?” esitin seuraavan kysymyksen. ”Silloin kun haluatte, ei meillä ole mitään kotiintuloaikoja”, mies hörähti. ”Okei, kiitos. Mepä lähdemme nyt sinne pokémon centeriin”, sanoin.

”Siitä vain. Mutta ennen kuin lähdette, ottakaa nämä”, mies sanoi ja ojensi minulle pienen ruskean nahkapussukan. Otin pussukan vastaan ja tunnustelin sitä hieman. Sen sisällä oli kolme pientä pyöreää esinettä – varmaankin poképalloja. Kohotin katseeni vanhaan mieheen hämmästyneenä. ”Minä en tarvitse niitä enää. Olin ennen pokémonkouluttaja, mutta nykyään asun täällä vaimoni kanssa ja pidän pystyssä tätä majataloa. Sinä sen sijaan tulet varmasti tarvitsemaan niitä matkallasi”, mies totesi. ”Öhm... hyvä on sitten. Kiitos paljon”, kiitin hieman vaivaantuneena, mutta hymyilin sitten miehelle. ”Eipä kestä”, mies vastasi. Heilautin tälle kättä hyvästiksi ja käännyin sitten Azusan puoleen. ”Mennään.”

Pian saavuimme aukealle, josta vanha mies oli meille kertonut. Aukean keskellä oli iloisesti liplattava suihkulähde, jonka keskellä oli patsas, joka esitti Slowbrota. Sen suusta suihkusi vettä, joka kimalteli kauniisti auringossa ja sai aikaan pienen sateenkaaren. Ja aivan kuten mies oli luvannut, pokémon center oli aivan suihkulähteen vieressä. Valkoseinäisestä rakennuksesta, jonka oven päällä oli suuri punainen P-kirjain, ei voinut erehtyä.

Astuin sisään liukuovista ja saavuin pokémonkeskuksen aulaan, jossa oli pari sohvaa, juoma-automaatti, TV sekä vastaanottotiski, jonka takana seisoi pinkkihiuksinen hoitaja Joy. ”Hei ja tervetuloa Cordovan Townin pokémonkeskukseen”, hoitaja Joy toivotti kävellessäni tiskille. ”Hei, haluaisin jättää pokémonini hoidettaviksi”, kerroin. ”Se käy hyvin, voit laittaa poképallot tähän tarjottimelle”, hoitaja Joy ohjeisti. Laitoin aiemmin nappaamani Caterpien pallon siihen, sitten käännyin Azusan puoleen.

”Minun on valitettavasti laitettava sinutkin palloosi”, sanoin tälle pahoitellen. Azusa nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Otettuani Azusan palloonsa asetin sen tarjottimelle. ”Siinä kaikki”, sanoin hoitaja Joylle. ”Selvä, tässä ei pitäisi mennä kauaa, voit jäädä aulaan odottamaan”, hoitaja Joy sanoi. ”Selvä. Olisiko mahdollista syödä odotellessa?” tiedustelin toiveikkaasti. ”On toki. Chansey vie sinut kafeteriaan”, hoitaja Joy sanoi. Huokaisin helpotuksesta. Jos en olisi saanut nyyt ruokaa, olisin nääntynyt kuoliaaksi. ”Chansey!” vaaleanpunainen kananmunanmuotoinen pokémon tuli luokseni, otti minua kädestä ja lähti johdattamaan minua kohti kafeteriaa.

Syötyäni kyllikseni palasin aulaan ja iloiseksi yllätyksekseni hoitaja Joy kiirehti saman tien luokseni poképallotarjotin kädessään. ”Pokémonisi ovat nyt täysissä sielun ja ruumiin voimissaan”, hän ilmoitti hymyillen. ”Mahtavaa, kiitos”, sanoin, otin Caterpien ja Azusan pallot tarjottimelta ja päästin pokémonit ulos palloistaan. ”Hei taas”, tervehdin pokémonejani iloisesti. Ojensin käteni Caterpielle. Se nuuski kättäni ja katsoi minua sitten hieman loukkaantuneen näköisenä. ”Mikä nyt?” kysyin toukalta kurtistaen kulmiani. Hiljainen murina, joka kuulosti olevan perässä Caterpien mahasta, vastasi kysymykseeni. ”Onko sinulla taas nälkä?” hämmästelin. ”Vastahan sinä söit ja vaikka kuinka paljon!” Caterpie nyökytteli päätään ja sen vasta murahti taas.

”Hyvä on”, huokasin ja käännyin hoitaja Joy:hin päin kysyäkseni tältä, voinko ruokkia pokémonini täällä aulassa, mutta tämä oli jo lähtenyt. ”No, tuskimpa ketään haittaa...” mutisin itsekseni ja otin taas repustani kertakäyttölautasen ja kaadoin sille pokémonruokaa. Kuten aiemminkin, Caterpie suorastaan syöksyi ruoan kimppuun ja alkoi hotkia sitä kuin se katoaisi ellei olisi tarpeeksi nopea. ”Kuules... mietin vähän kafeteriassa, että sinun nimesi voisi olla Ruruka”, sanoin Caterpielle. Caterpie ei kuitenkaan kiinnittänyt minuun lainkaan huomiota vaan hotki pokémonruokaa äänekkäästi mussuttaen. Katsahdin Azusaa. Tämä käänsi katseensa Rurukasta minuun, hymyili vienosti ja nyökkäsi. Oletin meditaatiopokémonin eleen tarkoittavan, että se piti nimeä sopivana ja hymyilin tälle takaisin.

Kun Ruruka oli saanut vatsansa täyteen nappasin oven vierestä Cordovan Townin opaskartan ja selailin sitä hetken. ”Täällä ei kyllä ole kauheasti nähtävyyksiä”, totesin naurahtaen. ”Mutta voidaan vähän katsella ympärillemme ja palata sitten vaikka mökille”, tuumasin ja käännyin pokémonieni puoleen. ”Haluatteko takaisin palloihinne?” kysyin. Azusa pudisteli päätään. Ruruka sen sijaan lähti mönkimään minua kohti, mutta kun otin poképallon taskustani, se pudisti päätään ja lähti kiipeämään jalkaani pitkin ylöspäin aina olkapäälleni saakka. ”Öhm.. okei”, sanoin Rurukalle hämilläni ja liikuttuneena. ”Mennään sitten.”

Pihalle astuttuamme huomasin, että suihkulähteen reunalla istuskeli vihreä lintupokémon, Natu. Siinä samassa lintu kierähti ympäri ja katsoi suoraan minuun. Tuijotettuamme hetken toisiamme Natu varmaankin päätti, etten ollut sille uhka ja alkoi sukia siipisulkiaan. Kaivoin esiin pokédeksin, joka kertoi minulle pokémonin olevan psyykkis- ja lentotyyppiä ja että koska sen siivet eivät ole vielä tarpeeksi kehittyneet, se hyppii päästäkseen eteenpäin. Sain pokédeksin avulla myös tietää tämä yksilön olevan naaras, joka oli tasolla neljä ja osasi liikkeet peck ja leer.

Siinä samassa jostain sinkoutui punavalkoinen poképallo, joka osui lintupokémoniin ja imaisi sen sisäänsä. Heilahdeltuaan hetken puolelta toiselle pallo pysähtyi levollisesti suihkulähteen reunalle. Katsoin suuntaan, josta poképallo oli tullut ja näin nuoren miehen, jolla oli siisti kastanjanruskea tukka ja yllään sininen takki ja housut. Lisäksi mies näytti hengästyneeltä ja vaikutti jokseenkin huolestuneelta. Mies harppoi suihkulähteen luo, poimi poképallon ja sujautti sen taskuunsa. ”Vielä kaksikymmentäseitsemän... voi helvetin kuustoista...”

Mies käännähti ympäri ja huomasi minut. ”Ai... päivää”, tämä tervehti ja hymyili hieman ilottomasti. ”Päivää”, vastasin. ”Minä luulin, että pokémoneja pitää väsyttää, ennen kuin ne voi napata poképalloon”, sanoin sitten kummissani. ”Niin yleensä, mutta minä en halua satuttaa kasvattejani”, mies selitti. ”Kasvattejasi?” toistin. ”Mm-m, kasvatan lintupokémoneja”, mies kertoi. ”Joku rikkoi yhden lintuaitauksestani ja nyt kaikki Natuni ovat karanneet... niitä on kolmekymmentä... olen jo löytänyt kolme, loput kaksikymmentäseitsemän ovat vielä karkuteillä”, tämä selitti. ”Voi ei, kuulostaa ikävältä”, sanoin pahoillani. ”Niin... mutta onneksi ne eivät osaa lentää eivätkä siten varmaan ole vielä ehtineet kauas. Ja luojan kiitos että ne ovat vielä niin pienitasoisia, etteivät osaa teleporttia... se tästä vielä puuttuisi...” mies mutisi lähinnä itsekseen.

”Jos haluat, niin voin auttaa sinua etsimään ja pyydystämään Natusi”, lupauduin. Mies kohotti katseensa minuun yllättyneenä. ”Ihanko tosi?” tämä kysyi, minä nyökkäsin. ”Se olisi mahtavaa... mutta taidan tällä kertaa kieltäytyä, siitä olisi aivan liikaa vaivaa... et edes ole täkäläinen, olet varmaan joku matkaileva pokémonkouluttaja”, mies sanoi katsellen minua arvioivasti päästä varpaisiin. ”Pitää paikkansa, etten ole täkäläinen, mutta autan kyllä mielelläni. Ei minulla ole mihinkään kiire. Ja itseasiassa olen itsekin kasvattaja, joskin aloitteleva sellainen”, kerroin miehelle. Tämä mietti hetken sanojani.

”Hyvä on sitten”, tämä sanoi lopulta ja asteli lähemmäs minua. ”Olen Watanabe Kouhei, hauska tutustua”, tämä sanoi ja ojensi minulle kätensä. Vastasin kättelyyn ja esittelin itseni: ”Kojima Miho, kuten myös.” Kouhei ojensi minulle kourallisen poképalloja. ”Tässä. Yritä napata ne näihin. Jos pystyt nappaamaan ne vahingoittamatta niitä, niin hyvä, mutta jos ne käyvät kimppuusi tai eivät millään jää palloon kiinni, saat otella niitä vastaan”, Kohei sanoi. Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi. ”Niiden pitäisi olla korkeintaan tasolla kuusi, jolloin ne osaavat vain iskut peck, leer ja night shade”, hän lisäsi vielä. Sitten hän kaivoi taskustaan pienen kangaspussin. ”Tässä on siemeniä, josta Natut pitävät, voit myös käyttää niitä houkuttimina. Onnea matkaan. Tule sitten vaikka tähän suihkulähteelle, kun olet saanut Natut napattua”, Kohei ohjeisti vielä. ”Selvä. Nähdään sitten täällä”, sanoin Kouheille. ”Mennään sitten”, sanoin Rurukalle ja Azusalle.

”Natut ovat psyykkistyypin pokémoneja, niin kuin sinäkin, Azusa”, pohdiskelin kävellessäni Cordovan Townin kaduilla Natuja etsien. ”Pystytkö sinä aistimaan niiden läsnäolon tai.. tai.. auran tai jotain, jos keskityt?” kysyin vieressäni kävelevältä meditaatiopokémonilta. Azusa pysähtyi ja sulki silmänsä. Minäkin pysähdyin ja katsoin Medititeä toiveikkaasti. Hetken päästä tämä avasi silmänsä, nyökkäsi ja osoitti eteenpäin. Lähdimme kulkemaan Azusan osoittamaan suuntaan.

Ruruka vinkaisi hiljaa aivan korvani juuressa ja sai minut säpsähtämään. ”Mitä nyt?” ihmettelin. ”Meditite”, Azusa sanoi ja osoitti taas eteenpäin. Silloin huomasin vihreän lintupokémonin, joka hyppeli sinne tänne ja pysähtyi aina välillä nokkimaan jotain maasta. Kävelin hieman lähemmäs ja huomasin niiden olevan kiviä. ”Jos haluat ruokaa, niin täällä on”, sanoin Natulle, joka käännähti salamana minuun päin ja tuijotti minua mustilla silmillään. Kaivoin esiin Kouhein antaman kangaspussukan, otin sieltä hyppysellisen siemeniä ja heitin ne maahan vähän matkan päähän minusta.

Natu tuijotti minua edelleen, kallistellen päätään, mutta lopulta se pomppi siementen luo ja alkoi napsia niitä pieneen nokkaansa. Silloin minä kaivoin vaivihkaa yhden poképalloista esiin ja kun Natu käänsi selkänsä minuun päin, vedin syvään henkeä, keskityin ja heitin sen. Pallo osui maaliin, imaisi lintupokémonin sisäänsä ja alkoi heilahdella puolelta toiselle. Pidin hengitystäni. Ikuisuudelta tuntuvan hetken kuluttua pallo naksahti ja pysähtyi tielle.

Puhalsin ilmat ulos, kävelin pallon luo ja kumarruin nappaamaan sen maasta. Silloin Ruruka lähti liikkeelle ja mönki käsivarttanni pitkin maahan ja alkoi syödä jäljellejääneitä siemeniä. ”Ruruka, ei nyt”, voihkaisin, mutten voinut olla naurahtamatta. Tuolla toukalla oli uskomaton ruokahalu. ”Meditite”, Azusa sanoi paheksuvaan äänensävyyn, jolloin Ruruka nosti päätään, katsoi itseään suurempaa pokémonia alistuneena ja kiipesi takaisin olkapäälleni. Katsahdin Azusaa yllättyneenä. ”Kiitos”, sanoin sille. Azusa vastasi kiitokseen vienolla hymyllään. ”Jatketaan sitten matkaa.”

Seuraava Natu tuli vastaan Cordovan Townin kirkon lähellä. Se tuijotti kirkon torniin, jossa oli suuri hopeisen värinen kellometallista tehty kirkonkello. Natu katseli kelloa niin herkeämättä, ettei se huomannut meidän hiiviskelevän sen lähelle ja heittävän poképalloa. Jälleen kerran poképallo keinahteli puolelta toiselle, vasemmalle, oikealle ja vielä kerran vasemmalle, kunnes se pysähtyi jälleen paikoilleen ja me poimimme sen voitonriemuisina.

Seuraava Natu, joka löytyi kirkon hautausmaalta, ei ollutkaan niin helppo napattava. Se ei luottanut meihin pätkääkään. Se piiloutui sammaloituvien hautakivien ja ränsistyvien puuristien taakse ja väisti heittämiäni poképalloja pompahtamalla pois niiden tieltä. Juoksenneltuamme tovin ympäri hautausmaata Azusa päätti laittaa Natun kirjaimellisesti tossun alle ja hyppäsi sen päälle, pidellen sitä tiukasti maata vasten lintupokémonin räpiköinnistä ja rääkymisestä piittaamatta. Saatuani Natun palloon pyyhkäisin hikeä otsaltani ja pysähdyin hetkeksi pitelemään pistelevää kylkeäni.

Hautausmaalta poistuttuamme saimme kierrellä tovin, ennen kuin seuraava Natu löytyi. Mutta tämä Natu ei ollutkaan yksin. ”Matkaan Voltorb! Käytä sparkia!” teini-ikäinen poika käskytti pokémoninsa hyökkäykseen. ”Voi ei!” parahdin ja pinkaisin juoksuun. ”Lopeta! Se ei ole villi Natu!” huusin, mutta Voltorbin kehosta purkautui jo räjähtävä sähköaalto, joka tainnutti pienen lintupokémonin. Näin kuinka poika kaivoi poképallon taskustaan ja heitti sen kohti Natua. Silloin jostain korvani vierestä sinkoutui valkoista rihmaa, joka tarrautui viimehetkellä poképalloon ja sai sen pysähtymään. ”Hei! Mitä te teette?!” teinipoika karjaisi närkästyneenä. ”Se... ei... ole... villi... Natu...” minä puuskutin päästyäni vihdoin pojan luo. ”Hyvää työtä... Ruruka...” sanoin ja taputin olkapäälläni istuvaa toukkaa.

Silloin Ruruka alkoi hohtaa sokaisevan kirkasta valkoista valoa. Ja minä tajusin heti, mistä on kyse. Nostin hohtavan ötökän olkapäältäni käsivarsilleni ja katsoin silmät kirkkaudesta vetistäen, kuinka se muutti muotoaan toukasta koteloksi. ”Vau Ruruka, sinä kehityit!” huoahdin ja katsoin ihmeissäni pokémonini uutta ulkomuotoa. ”Meditite”, Azusa sanoi. ”Pod”, Ruruka vastasi ja sen silmät hymyilivät.

”Anteeksi nyt vain”, teinipoika sanoi palauttaen minut takaisin maanpinnalle. ”Miten niin se ei ole villi Natu?” tämä kysyi kihisten kiukusta. ”Siten, että se kuuluu eräälle lintupokémonien kasvattajalle”, sanoin. ”Joku oli rikkonut hänen lintuaitauksensa ja kaikki hänen kolmekymmentä Natuaan olivat päässeet karkuun”, lisäsin, laskin Rurukan hetkeksi maahan ottaakseni yhden saamistani poképalloista esiin.

”Seis!” poika sanoi. ”Mistä minä tiedän ettet sinä valehtele?” Minä naksautin kieltäni kärsimättömänä. ”Voit kyllä liittyä seuraamme ja tulla tapaamaan kyseisen lintupokémonien kasvattajan, jos et muuten usko. Ja suonet anteeksi”, sanoin ja heitin poképallon. Se imaisi Natun sisäänsä ja pysähtyi välittömästi paikoilleen. ”Minä otan sen”, poika sanoi ja nappasi poképallon maasta. ”Ja tulen mukaasi, mutta jos mitään lintukasvattajaa ei ole, minä pidän pokémonin”, tämä lisäsi. ”Siitä vaan”, sanoin ja lisäsin muutaman haukkumasanan perään hiljaa mielessäni. Mikä perkeleen jästipää!

”Sinusta ei taida enää olla olkapäällä matkustajaksi”, totesin Rurukalle. ”Joudun ikävä kyllä laittamaan sinut palloosi ainakin siihen asti, että löydämme kaikki Natut”, sanoin ja suljin kotelon palloonsa. Teinipoika teki samoin omalle pokémonilleen ja kääntyi sitten mulkoilemaan minua ja Azusaa. ”No, mihin mennään?” tämä kysyi. Katsahdin Azusaa, tämä katsoi takaisin ja pyöräytti silmiään. Hymyilin pokémonille salaa toisella suupielelläni. ”No, voisimme varmaan pikkuhiljaa palata suihkulähteelle päin, lupasin, että tapaisin kasvattajan siellä”, vastasin pojan kysymykseen. Poika käveli sanaakaan sanomatta ohitseni ja lähti astelemaan kädet taskussa suuntaan, josta olimme tulleet. Mikä mulkvisti.

Takaisin päin kävellessämme löysimme vielä kaksi Natua. Ne kököttivät vierekkäin muuan omakotitalon aidalla, sukivat toistensa höyheniä ja sirkuttivat toisilleen iloisesti. ”Tässä”, sanoin ja ojensin yhden Kouheilta saamistani poképalloista mukaamme tuppautuneelle epäluuloiselle teinipojalle. ”Nappaa sinä tuo oikeanpuoleinen, minä nappaan vasemmanpuoleisen”, kehotin. ”Ja nyt sinä alat vielä määräilemäänkin?” poika vastasi. ”Ja omaksi parhaaksesi sinun on parempi totella”, ärähdin. ”Tai muuten?” poika kysyi kohottaen kulmiaan. ”Aiotko haastaa minut otteluun?” tämä haastoi. Katsahdin Azusaa. Tämä nyökkäsi. ”Hyvä on”, myönnyin. ”Mutta ei tänään. Meidän on ensin napattava Natut ja vietävä ne omistajalleen”, sanoin. Poika tuhahti.

”No niin... än, yy, tee, nyt!” sanoin ja heitin poképallon ja yllätyksekseni poika teki samoin. Pallot imaisivat kuhertelevat lintupokémonit sisäänsä ja alkoivat heilahdella puolelta toiselle. Toinen palloista pysähtyi hetken päästä paikoilleen, mutta toinen avautui ja sen sisältä tuli ulos sangen vihain tirppa. Se mulkoili meitä pahasti ja sen silmät alkoivat hohtaa punaisina. Ja ennen kuin ehdimme reagoida, se pomppasi meitä kohti terävä keltainen nokka ojossa. ”Meditite!” Azusa hyppäsi Natun eteen alkaen hohtaa valkoista valoa. Natu nokkaisi Azusaa kipeän näköisesti, mutta sai pian maistaa omaa lääkettään biden iskiessä takaisin kaksinkertaisin voimin. Kaivoin nopeasti esiin toisen poképallon ja heitin sen. Jälleen kerran Natu imaistiin pallon sisään ja vielä kerran pallo alkoi heilahdella puolelta toiselle, uudestaan ja uudestaan, uudestaan ja uudestaan... kunnes sekin viimein naksahti pokémonin kiinnijäämisen merkiksi ja jäi makaamaan paikoilleen.

Tullessamme suihkulähteen luo huomasimme sen ympärille kerääntyneen paljon ihmisiä. Ilmeisesti moni muukin oli halunnut auttaa Kouheita karanneiden Natujen metsästämisessä. ”Tässä, minä nappasin neljä Natua ja tämä herrasmies tässä kaksi”, sanoin ojentaessani poképallot takaisin Koheille ja katsahdin mukaamme tullutta poikaa pisteliäästi. ”Suurkiitokset”, Kohei sanoi hymyillen nyt aidommin. ”Ne siis tosiaan olivat sinun Natujasi”, poika sanoi piittaamatta minusta ja ojensi poképallot kasvattajalle. ”Pitää paikkaansa”, Kouhei sanoi ja otti pallot vastaan. ”Luulin yhtä niistä villiksi ja ottelin sitä vastaan Voltorbillani, sillä on tajut kankaalla”, poika kertoi kuulostamatta lainkaan pahoittelevalta. ”Noh, mitäs pienistä, käytän sitä vain hoitaja Joyn luona niin asia on kunnossa”, Kouhei vastasi. Poika nyökkäsi ja kääntyi sitten minun puoleeni. ”Meidän ei tarvitse otella”, hän sanoi ja lähti sitten matkoihinsa.

Minä katsoin hetken pojan perään närkästyneenä, mutta käännyin sitten taas Kouhein puoleen. ”Joko kaikki Natut löytyivät?” kysyin. ”Kyllä, kiitos sinun ja apuun tulleiden kyläläisten”, Kouhei sanoi. ”Sepä hienoa, olen iloinen puolestasi!” sanoin. Sitten katsahdin Azusaa. ”Joko palattaisiin mökille?” ”Meditite”, Azusa vastasi nyökäten. ”No, me tästä nyt lähdemme. Toivottavasti Natut eivät enää karkaa”, sanoin Kouheille. ”Toivotaan. Kiitos vielä kerran tuhannesti avusta”, Kouhei sanoi. ”Eipä kestä, ilo oli meidän puolellamme”, sanoin, vilkutin Kouheille hyvästiksi ja lähdin kävelemään Azusa rinnallani mökkiä kohti.

Vastaus:

Huu, Cordovan Townissa sattuu ja tapahtuu! :o Ruruka oli kyllä tosi söpö Caterpiena - harmi, että mokoman koko kehityskaari tapahtuu niin lyhyessä tasohaarukassa. Noh, toivottavasti ötökkä on yhtä syöppö vielä Butterfreenakin! Azusa tuppaa jäämään melkein Rurukan varjoon omissa silmissäni, mutta toisaalta Meditite onkin luonteeltaan paljon hillitympi. Ei siis sillä, ettenkö tykkäisi Azusasta! Tässä luvussa se oli oikein herttainen kannustaessaan Mihoa ja pitäessään jöötiä Caterpielle. :'3

Olit keksinyt ammattitehtävää varten mukavasti erilaisia tilanteita, joiden avulla Natun lajin ominaispiirteet tulivat esiin ja Miho pääsi hyödyntämään tietämystään kasvattajana. Lintuja olisi voinut kuitenkin olla useampaa eri sorttia, jolloin erilaisia nappaustapoja olisi ehkä ollut helpompi keksiä. Jonkun keinon, jolla tirppoja olisi saanut kerralla kiikkiin useamman, olisi myös voinut kehitellä. Nyt suoritus jäi hivenen suppeaksi tehtävän tasoon nähden. Läpi tämä menee kuitenkin, panostusta oli sen verran riittävästi ja tehtävänantoa noudatettiin.

Azusa +2op, Ruruka +2lvl +2op. Rahaa tarinasta 70pd:tä. Ammattitehtävän suorittamisesta saat 150pd:tä ja esineen Wide Lens. Azusa löytää hiekkakakun! Lisäksi saat tosiaan papparaiselta ne kolme poképalloa. Olikohan tässä kaikki?

...niin joo, Natu +2lvl. :---)

Nimi: Rocket

27.07.2016 09:51
Luku 18: Matka jatkuu

”Noniin, täällä ollaan.”
Heitin reppuni asuntolan pääaulan lattialle ja rojahdin läheiselle sohvalle. Mieleni teki niin käydä pitkäkseni, sulkea silmäni ja antaa vain väsymykselle periksi, jonka yli puolitoista vuorokautta kestänyt metsässä rämpiminen oli minulle aiheuttanut.
Amelia liikahti yllättyneenä lysähtäessäni hänen viereensä ja katsoi minuun sinisilmät lautasen kokoisina, uteliaana kuulemaan mahtavasta tutkimusretkestäni. Hemmetti...Juuri nyt olisin vain tahtonut unohtaa koko jutun. Minut pelasti onneksi Keith, joka pongahti eräästä sivuhuoneesta aulaan vanavedessään pippurinen Poochyenansa.
”Ai, johan tulit. Odotettiinkin jo sinua vähän huolissamme. Kohta nimittäin lähdetään,” hän selitti.
”Ouh, hienoa... Mahtavaa.”
”Hetkinen. Mitäs tuo täällä tekee?”
Tiesin että he aikoisivat kysyä, ja ymmärrettäväähän se olikin.
”Äh, se...älkää kysykö.”
Keith ja Amelia katsoivat minua kummatkin vakavina. Pyöräytin jo kyllästyneenä silmiäni.
”Joo joo! Otan se mukaani ja palautan asemalle samalla kun lähdemme.”
”Kai olet muuten jo valmis nostamaan kytkintä?” Keith varmisti samalla kun sulki Charlesin läsnäolosta kimpaantuneen Riconsa poképalloon rauhoittumaan juuri ennen kuin tämä meinasi tarrata Growlithen kurkkuun Bitella.
”Juuh...Haen vain vielä loput tavarani ja haukkaan jotain syötävää,” mutisin tuskin kuuluvasti.
”Et kuulosta kovin innostuneelta...” Amelia totesti kulmiaan kohottaen. En voinut olla naurahtamatta:
”Eih, olen vain ihan hiton väsynyt. Oikeasti, et uskokaan miten iloinen olen että päästään kohta Peacock Cityn rannoille rentoutumaan.”
”Hahah, no et sinä kyllä yleensä ole kauhean kiinnostunut laiskottelusta ole ollut!” Keith naurahti huvittuneena.
”No en olekaan. Mutta nyt olen vain ihan puhki...” silmäni ehtivät jo lurpahtaa kiinni ja kuulin etäisesti Amelian ja Keithin jatkavan omien asioidensa hääräämistä. Pokémonit tulisi vielä ruokkia, asuntola siistiä, pitäisi nostaa rahaa...

Poliisiaseman edustalla meitä odotteli jo puhelimeensa kiivaasti napiseva poliisipäällikkö Reika. Nähdessään meidän tulevan hän kuitenkin lopetti puhelun. Kuten oletettavaa, naikkosen katseen vangitsi välittömästi vierelläni tepsutteleva oranssi koirapokémon. Reikan ilme tämän nähdessä tutun poliisipokémonin vierelläni, heiluttamassa iloisena pörröhäntäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, oli samaan aikaan täynnä hämmennystä, turhautuneisuutta, pettymystä ja kiukkua. Pian hän nostikin älykkäät vaaleanvihreät silmänsä Charlesista minuun, vaatien suu mutrussa jonkinlaista selontekoa.
”Öh, niin. Palauttaisin tämän ryökäleen. Se seurasi minua Shamrock Forestiin.”
Reikan ilme ei värähtänytkään, ja tiukka katse sai minut pyörimään hermostuksissa aloillani. Vaikka tiesinkin, etten ollut tehnyt mitään väärää, poliisipäällikön voimakas auktoriteetti ei voinut olla vaikuttamatta minuun.
”En minä sille mitään voi että se jahtaa minua joka paikkaan! Ihan oikeasti, luuletko tosiaan että yritän pölliä teidän piskiänne tai jotain? Pitäisitte itse parempaa huolta siitä--” ehdin jo päästä hermostuneessa puolustuspuheessani kunnolla vauhtiin, kun Keith tönäisi minua keveästi kylkeen.
”Robin, riittää!” nuorimies hiiskahti hampaidensa välistä ja loi pahoittelevan silmäyksen Reikaan. Keith oli oikeassa; minulla ei olisi varaa suututtaa Reikaa, sillä ilman häntä saisimme matkata Peacock Cityyn jalkaisin.
Onnekseni Reika ei ollut kuitenkaan kovin pikkumaista ihmistyyppiä. Hän kaivoi tummasta olkalaukustaan poképallon.Charles ehti vain ulvahtaa kysyvästi ennen kuin punainen valo oli imaissut sen kyseisin pallon syövereihin.
Reika päästi päätään pudistellen raskaan huokauksen ja kehotti meitä nousemaan tummanharmaaseen henkilöautoonsa.

Katselin kulmat kurtussa ohikiitäviä maisemia; käytännössä metsää, metsää, metsää, pieni lampi, leirintäalue ja taas metsää. Vaikka päivä oli aurinkoinen, moottoritie jota pitkin kuljimme kohti määränpäätämme oli suurten lehtipuiden vuoksi jatkuvasti varjojen peitossa. Shamrock Forest oli kieltämättä kaunis ja jopa mystinen alue. Täällä jos missä, varjojen kätköissä ja suurten lehtipuiden takana luulisi piilevän jopa legendaarisia pokémoneja. Aloin huvittuneena haaveilemaan legendaarisen pokémonin pyydystämisestä ja kuinka sellaisen avulla päihittäisin Soidan nykyisen Championin mennen tullen. Katseeni pysyi ohikiitävässä lehtipuiden vihreässä sumussa, ja olin jo aivan varma nähneeni sekunnin kestävältä vilaukselta Virizionin, tarkkailemassa tutkivana moottoritien liikennettä. Tiesin sen kuitenkin olevan mahdotonta.
Seuraavaksi tajusin nukahtaneeni auton oven ikkunaan vasten. Nostin pökertyneenä päätäni ja tajusin nolona, että olin nukkuessani kuolannut ikkunalasiin. Pyyhin mahdollisimman huomaamattomasti märän kuolavanan hihaani ja käännyin vieressäni istuvan Amelian puoleen.
”Kauanko oikein nukuin?” kysyin häneltä, tämän pidellessään sylissään auton hiljaisesta hurinasta nauttivaa, torkkuvaa Hoothootia.
”Pari kolme tuntia kai,” tämä vastasi luoden minuun huvittuneen katseen.
”Oliko hyvät unet?”
Tyydyin vain nyökkäämään. Mieluummin olisin vielä jatkanut höyhensaarilla vaikka koko loppumatkan ajan, mutta minkäs teit – nyt kun heräsin, oli mahdotonta nukahtaa uudestaan.
En oikein osannut ajatella mitään, ja samaan aikaan tuntui että pääni oli jatkuvasti räjähtämäisillään kaikista mielessäni sinkoilevista ajatuksista. Olisin tahtonut jakaa taakkani ja puhua kaikki ongelmani auki Amelialle, kertoa esimerkiksi huoleni Walterista ja kuinka paljon ylipäätään stressasin kaikkien pokémonieni puolesta. En kuitenkaan viitsinyt. Olihan Ameliallakin varmasti stressiä, mutta hän kesti sen purnaamatta. Keithille huolistani puhuminen sen sijaan vaikutti jotenkin vastenmieliseltä vain ajatuksenakin. Tarkoitan, olihan hän mukava, sitä ei käynyt lainkaan kieltäminen, mutta hän ei ymmärtänyt minua lainkaan samalla lailla kuin Amelia. Ja...hänhän oli jätkä. Eikä jätkille jutella... sillä lailla.
Olinkohan taas laiminlyönyt Davidia ja Pullaa, ja kuinka pikku Pablo mahtoi pärjäillä? Olin kyllä sulkenut kaikki suojattini palloihinsa lepäämään raskaan metsävaelluksen jälkeen. Lohduttauduin ajatuksella, että Peacock Cityn rantakaupunkiin saapuessamme minulla olisi taas yllin kyllin aikaa pokémoneilleni. Aloin jo innoissani suunnitella kaikkia treenausmahdollisuuksia, joita lämmin merenranta voisi pokémoneilleni tarjota.
”Kuule Amelia,”
”Niin?”
”Tahdon sitten nähdä Auran kunnolla uimassa!”
”No kuule saamasi pitää. Miten voit edes luulla että voisin jättää tällaista tilaisuutta käyttämättä?”
”Olen niin kade kun sinulla on vesipokémon jonka kanssa voit reissata ulapallakin,” nurisin pikkumaisesti.
”No älä nyt. Aura on vielä niin nuori ja kokematon etten uskaltaisi lähteä sen kanssa mihinkään hirveään aallokkoon. Meille riittää toistaiseksi ihan vain rannikolla oleilu,” Amelia lohdutti.
”Mutta kai minäkin saan kokeilla Laprastasi?”
”Juu, tietty. Ja Keith myös, jos tahdot.”
”Vai on sinulla Lapras?” Reika kysyi käyttäen Amelian pokémonia aasinsiltana keskustelunavaukseen. Amelia selvästi vaivaantui.
”Ähm, joo.”
”Noin nuorella iällä olet sellaisen saanut itsellesi hankittua? Melkoinen saavutus.”
”No...ei nyt oikeastaan. Sain sen isoisältäni lahjaksi,” Amelia selitti Reikalle.
”Jassoo, vai niin...Onko sinulla sitten muita pokémoneja?”
”On! Tämän Hoothootin lisäksi oman nuoren Chikoritan.”
Jatkoimme jutustelua pokémoneistamme, ja etenkin minun kertoessani omasta tiimistäni ja esimerkiksi siitä, kuinka olin saanut Pullan hoidettavakseni, Reika vaikutti hyvin mietteliäältä. Lopetettuani tarinani nainen oli hetken hiljaa ja puri alahuultaan. Oletimme jo keskustelun olevan ohi, kun Reika yhtäkkiä avautui:
”Uhh...En nyt suoraan sanoen tiedä kyllä yhtään että mitä tästä pitäisi ajatella. Ei käy kieltäminen, etteikö Charles olisi ehdottomasti parhaita pokémonejamme, mutta se ei...Enhän minä voi jatkuvasti katsoa sormieni läpi, kun se rikkoo määräyksiämme ja lähtee harhailemaan omille teilleen.”
”Ei se sitä pahallaan tee,” tokaisin kuin apteekin hyllyltä. Mutta tiesin olevani oikeassa; vaikka pokémon olikin energinen, ei se ilkeyttään aiheuttanut päänvaivaa. Ja olisin valmis lyömään pääni pantiksi, että kypsyessään vain tarpeeksi Charlesia parempaa ja etevämpää Growlithea ei löytäisi mistään.
”Tiedän. Charles on kiltti ja hyväntahtoinen, mutta siltä puuttuu tähän työhön vaadittavaa itsekuria, kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä...Ne ovat hyvin vakavasti otettavia heikkouksia. Se on kieltämättä yksi parhaista pokémoneistamme, mutta samaan aikaan sen päähänpistot aiheuttavat paljon hallaa.”
”No mutta sehän nyt on vielä muutenkin melkoinen pentu! Ehkä se ajallaan oppii,” yritin hartaasti puolustella Growlithen toilailuja, vaikka valitettavasti tajusin itsekin, että Charlesin viimeaikainen käyttäytyminen oli koppalakeille liikaa. Raja oli jo ylitetty. Valitettavasti se raja oli tullut vastaan aivan liian pian, vaikka aivan ymmärrettäväähän se oli. Poliiseilla ei ole varaa pitää siipiensä alla pokémoneja, joiden lojaalisuudesta he eivät voisi olla sataprosenttisen varmoja. Pokémon joko pärjäisi tai sitten ei.
”Charlesin pentuajan olisi tullut päättyä jo siihen hetkeen kun se kiikutettiin kennelistään asemallemme. Ja usko pois, siitä on jo aikaa, aivan tarpeeksi paljon.”
”No...Mitä aiotte tehdä sen kanssa?” kysyin. En voinut kieltää, etteikö koiranpentupokémonin kohtalo olisi kiinnostanut minua. Sain vastaukseksi vain epätietoista pään pudistelua. Syvennyimme kaikki joksiksin aikaa omiin ajatuksiimme. Tulikin aivan yllätyksenä, kun Reika toin puolen tunnin kuluttua kysyikin minulta täysin odottamatta:
”Kuulehan, Robin. Sinähän taidat tulla hyvin toimeen Charlesin kanssa, eikö vain?”
”Niinkin voisi kai sanoa. Onhan se kiva Growlithe.” vastasin hämmentyneenä.
”Charles taitaa myös olla melko kiintynyt sinuun.”
Olin hiljaa. En tiennyt, mitä hän oikein ajoi takaa. Tajusin hänen tuijottavan minua tiiviisti etupenkin pikkupeilin kautta, ja kohtasin hänen katseensa.
”Niin, että...”
Sitten minulla vasta välähti. Ei voinut olla totta! Ei! Joo! Ei! Kyllä! Eikun... mitä?
Reikan silmäkulmat rypistyivät huvittuneeseen hymyyn hänen tarkkaillessaan reaktiotani.
”O-oletko tosissasi-?”
Reika nyökkäsi päättäväisenä.
”Olet muutenkin mielestäni ansainnut sen. En ole unohtanut, kuinka vasta muutama päivä sitten autoit meitä ratkaisevasti varastettujen pokémonien löytämisessä. En tahtoisi myöntää tätä, mutta ilman sinua etsisimme niitä varmaan vieläkin. Annan sen poképalloineen sinulle heti kun pääsemme perille. Jaksat kai odottaa siihen asti?”
Pakko se kai sitten oli. Matkaa ei kuitenkaan ollut enää paljoa jäljellä, ja vajaassa parissa tunnissa olimme saapuneet onnellisesti merikaupungin laitamille, melkein rannikon tuntumaan. Nousin autosta tokkuraisena ja paikat puutuneina, ja suljin nautinnollisesti silmäni merituulen hulmahtaessa kasvoilleni ja auringon samalla lämmittäessä mukavasti ihoani. Henkäisin keuhkot täyteen raikasta rannikon suolaista ilmaa - se tuoksui ja suorastaan maistui elämältä.
Seisoimme edelleen Apicot Townin poliisipäällikön auton luona. Kiitimme häntä nöyränä kyydistä, mutta Reika nosti kämmenensä torjuvasti.
”Ei kestä kiittää. Eihän tämä minulta mitään ole pois. Ja sitä paitsi minusta on mukavaa auttaa nuoria pokémonkouluttajia. Ai niin, siitä tulikin mieleeni...” Reika kaivoi olkalaukustaan poképallon, jonka sisälle vasta aamusella oli Charlesin vanginnut.
”Tässä, olet sen ansainnut,” Reika hymyili minulle lämpimästi ja ojensi minulle kämmenellään lepäävän punaisen poképallon. Parin hämmentyneen silmänräpäyksen jälkeen otin Charlesin poképallon omiin hyppysiini.
”Kiitos.”
”Sinun on hyvä tietää, että Charlesille on opetettu pari erikoisliikettä. Se osaa Detectin ja Assistin. Uskon, että pystyt hyödyntämään niitä joskus otteluissakin.”
”No varmasti.”
”Olet saanut itsellesi melkoisen pokémonin. Aika onnenpotku, että Reika päätti antaa Charlesin sinulle,” Keith onnitteli minua selvästi itsekin iloissaan puolestani.
”Niin...Ei voi olla totta...Olen niin haaveillut tästä...ihan lapsesta asti...! Ja nyt minä viimein olen saanut sen. Olen niin onnellinen Growlithen omistaja! Tulehan ulos sieltä, senkin karvakasa! Ja te kaikki muutkin, nyt mennään biitsille!” vapautin kiihkoissani kaikki pokémonini palloistaan ja konkkaronkka materialisoitui eteeni parkkipaikalle.
”Juujuu, hieno juttu, vintiö,” Keith toppuutteli innokasta pomppimistani. Tunsin itseni ihan pikkutytöksi jouluaattona. Paitsi että tämä jouluaatto oli nyt aivan täydellinen. Jokaisena jouluna olin nimittäin aina toivonut mitä hartaimmin omaa pokémonia seuralaisekseni, Razelin nukkeleikit kun eivät oikein minuun purreet eivätkä naapurin pojat aina kelpuuttaneet minua pihaleikkeihisä.
Ja joulu toisensa jälkeen olin saanut kokea pienen pettymyksen. Eikö tänäkään vuonna omaa pörröistä Growlithea?
Ravistelin hailakkaat muistot pois mielestäni ja loin katseeni onnellisena tiimiini, jonka jäsenmäärä oli juuri kasvanut yhdellä vahvalla tulipokémonilla.
”Näköjään siitä välillä onkin hyötyä, että tunkee nokkansa joka paikkaan,” naurahdin.
”Mutta nyt mennään uimaan! Onkohan merivesi vielä kylmää?”
”Siitä en tiedä, mutta mimä tarvitsen aurinkorasvaa,” Amelia mutisi siristäessään silmiään kirkkaalle taivaankappaleelle.
Hyvästelimme vielä Reikan ennen kuin juoksimme kilpaa pois parkkipaikalta kohti kellanruskeaa hiekkarantaa.

//Tällä kertaa vähän tällainen tylsempi väliluku, jossa ei juurikaan tapahtunut mitään. Ehkä ihan hyvä ottaen huomioon, että pari viime tarinaa ovat olleet melkoista säntäilyä...:D Nojoo, saavuin kuitenkin (vihdoin) Peacock Cityyn ja Charles liittyi virallisesti Robinin poppooseen. Yay!

Vastaus:

Välillä on hyvä vähän hengähtää! Edellisestä tarinastasi on myös hetki aikaa, joten tällainen keskustelupainoitteinen, ajatuksia yhteen kokoava luku oli varsin paikallaan tähän kohtaan. Robin on tosiaan levon tarpeessa, se kävi tästä luvusta esiin varsin selkeästi. Charlesin tiimiin pääsyä pohjustettiinkin sitten ihan kunnolla! Detect ja Assist ovat muuten yllättävän järkeenkäyvät erikoisiskut poliisikoirataustaiselle pokémonille. Ei tarvitse mitään ihmeellisempiä syitä keksiä, kuinka Charles olisi ne oppinut. :D Tykkäsin myös jostain syystä tosi paljon kohdasta, jossa Robin oli matkaamassa Shamrockin metsän läpi. Robinin mielikuvitusleikki Virizionista oli ihana! Hän taitaa muuten olla ensimmäinen Auroran kouluttajahahmo, joka on haaveillut legendaarisen pokémonin nappaamisesta, hassua. :'D

Rahaa tarinasta 50pd:tä!

Nimi: Momoi

18.07.2016 21:26
Osa 16

Mindin Golduck odotti kärsimättömänä rannalla kärvistelevää Cainia seurakseen uimaretkelle. Momoi oli saanut kuulla Mindiltä, että hitmonchanit olivat eteviä fyysisten hyökkäysten kanssa, mutta erityistaitoja vaativien spesiaalihyökkäyksien käyttäminen otteluissa oli niille haastavaa. Joten vaikka tyttö luottikin Cainin kykyihin huolehtia itsestään pelkän fyysisen voiman ja pienen taktikoinnin avulla, oli hän antanut Mindin rakentaa pokémonilleen harjoitusohjelman, joka auttaisi sitä myös erityishyökkäysten kanssa. Cain ei kuitenkaan ollut ilmeisen innostunut uimaharjoituksista, vaikka Mindi olikin vakuuttanut, ettei sille kävisi vedessä kuinkaan hänen golduckinsa kanssa. Lopulta kasvattaja päätti kuitenkin, että olisi ehkä parempi antaa hitmonchanin totutella mereen vettä koskematta. Niinpä hän taikoikin jostakin kanootin, johon hän hyppäsi hitmonchanin kanssa ja lähti melomaan ympäri merenlahtea.

Aluksi hitmonchan vieroksui kapeata kanoottia, joka tuntui keinahtelevan epävakaasti pokémonin jokaisesta liikkeestä. Cain istui kanootin keulassa selkä suorana ja olat jännittyneinä sylissään mela, jonka Mindi oli sille antanut. Pokémon oli kuitenkin liian hermostunut meloakseen heti, joten Mindi liikutteli kanoottia yksin antaen Cainille mahdollisuuden katsella ympärilleen ja tottua tilanteeseen. Golduck ui heidän vierellään ja virnisteli hitmonchanille ilkikurisesti välillä pärskyttäen vettä tahallaan sen päälle. Kylmä vesi näytti kuitenkin saavan Cainin tolkkuihinsa, ja pikkuhiljaa se alkoikin katsella myös muualle kuin suoraan eteensä. Vettä oli heidän allaan jo metrien paksuisesti, mikä sai hitmonchanin tuntemaan itsensä vaivautuneeksi. Meri oli kuitenkin tyyni ja vesi kirkasta. Hitmonchan pystyikin erottamaan pohjassa liikuskelevat krabbyt ja punaisina parvina liikkuvat villit goldeenit, mikä oli jollain tavalla kiehtovaa lemmikkipokémonista. Välillä golduck sukelsi kanootin alitse ja hätyytteli meren kalaparvia.

Melominen alkoi sujua Cainilta kolmantena päivänä. Kanootti kynti ympäri merenlahtea hyvällä vauhdilla eikä hitmonchan olisi malttanut lopettaa, vaikka Mindin käsivarsia pakottikin jatkuvasta melomisesta. Hitmonchanin harjoittelu sai Mindin puolesta riittää, pokémon oli oppinut keskittymään olennaiseen melomisessa ja käytti melaa taitavasti Mindin vain ohjatessa heidän suuntaansa. Matka taittui kuitenkin aina kolmen minuutin pätkissä jonka jälkeen nyrkkeilypokémon piti lyhyen puhallustauon. Meloessa sen fyysisestä voimasta ei olisi ollut yhtä paljon hyötyä, ellei se olisi keskittynyt myös tekniikkaan. Omien harjoitustensa jälkeen Cain jäi yleensä rantaan golduckin kanssa, missä ne yrittivät tyrkkiä toisiaan veteen.

Adrastoksen päänmenoksi Mindi oli puolestaan kehittänyt rantajalkapalloon perustuvia harjoituksia. Ensiksi ruffletin täytyi opetella lentämään hyvin lähellä maanpintaa, jotta se kykenisi osumaan palloon. Aluksi Adrastos ei pystynyt kontrolloimaan lentoaan siten, etteivät sen siivenkärjet löisi maahan, minkä seurauksena oli joko uran kyntäminen maahan nokka edellä tai jättimäisen pölypilven nostattamista rannan kuumasta hiekasta. Hiekka poltteli linnun silmiä ja tunkeutui sieraimista nenään, mikä sai pokémonin rykimään ja aivastelemaan. Harjoittelu olisi jäänyt Adrastoksella siihen, ellei Mindin ducklett olisi saanut ruffletin kilpailuhenkisyyttä heräämään. Vesilinnun olemus maalla oli vaappuva ja epävakaan oloinen, mutta lentäessään se tuntui olevan paljon varmempi kuin rufflet. Niinpä Adrastos päättikin pitää nokkansa kiinni ja jahdata palloa niin kauan, että se onnistuisi kuljettamaan sitä siiveniskuillaan ja ilmapotkuillaan.

Rufflet ja ducklett pelasivat kahden hengen joukkueena hitmonchania ja golduckia vastaan. Vierekkäiset tolpat toimivat maaleina kuvitteellisen kentän kummassakin päässä. Mindi heitti pelissä käytettävän sinivihreä raitaisen pallon korkealle ilmaan keskellä kenttä. Maasta lentoon lähteminen kyllin nopeasti ei onnistunut kummaltakaan linnulta, joten hitmonchan sai potkaistua pallon aloituksessa vastustajiensa päähän. Hiekka pöllysi lintujen läpytellessä siipiään hurjasti. Ducklett taklasi tahallaan kentän toiseen päähän pyrkivän golduckin. Mindin kasvatit olivat ilmeisesti pelanneet palloa useamminkin, sillä golduck vähät välitti ankan jallituksesta ja nousi nopeasti takaisin jaloilleen. Cain oli onnistunut harppomaan hyvän matkan kentän toiseen päähän, mutta Adrastos oli ollut nopeampi päästessään siivilleen, sillä se oli jo hiekalla lepäävän pallon luona mittailemassa mihin suuntaan sen kannattaisi pallo potkaista. Ruffletin potku oli kuitenkin niin matala, että hitmonchan sai pysäytettyä pallon rintaansa ja potkaisi sitten sen lintukaksikon maaliin. Ducklett lohdutti Adrastosta, mutta pokémonin rinnassa oli syttynyt pikemminkin sisukas voitontahto kuin suru epäonnistumisesta. Eipä sitten kestänyt kauaakaan ennen kuin maalitilanne oli tasatilanteessa ja kisa kunnolla käynnissä. Rufflet lenteli kahdeksikon muotoista rataa ympäri kenttää, minkä se oli todennut onnistuneeksi ratkaisuksi kääntyilemisen kannalta. Kahdeksikon lenkit olivat pyöreitä ja linnulta paljon nopeammin toteutettavissa kuin äkkikäännökset. Ducklettin avulla rufflet sai rantapallon maaliin kolmesti kun taas golduck ja hitmonchan vain kahdesti.

Euphemia oli Mindillekin jo hieman hankalampi tapaus. Nidorina ei ensinnäkään pitänyt rannalla porottavasta auringosta ja merivesi oli sen makuun liian suolaista. Vedessä oleva suola myös kiteytyi veden haihtuessa nidoranin iholle, mikä sai pokémonin raapimaan itseään. Lopulta myrkkypiikkipokémon päätyi kaivamaan itselleen kosteaan hiekkaan kuopan, jonne asetuttuaan se kaapi osan hiekasta takaisin päälleen niin, että lopulta maasta törröttivät vain sen selkäpiikit ja sen myrtynyt naama. Mindin yrityksille houkutella itsensä pois kuopasta Euphemia vain muljautteli punaisia silmiään. Niinpä pokémon jätettiin muiden pokémonien harjoitusten ajaksi nököttämään yksin keskelle rantaa. Yksin jäädessään Euphemian olo kävi raukeaksi ja se nukahti piikkihampainen suunsa ammollaan. Pokémon oli sen verran syvässä unessa golduckin ja hitmonchanin palatessa rantajalkapallo-ottelusta, että se ei herännyt. Hetken siinä nukkuvaa nidorinaa töllisteltyään golduck ja hitmonchan alkoivat kasaamaan hiekkavalleja nukkuvan toverinsa ympärille. Rannalla pyörivät paikalliset lapset tulivat seuraamaan pokémonien touhuja tunnistettuaan ensin Mindin golduckin. Lapset innostuivat kovin pokémonien kasaamasta hiekasta ja alkoivat koristella kasaa linnaksi. Momoilla ja Mindillä olikin hetki vaikeuksia paikantaa nidorinan olinpaikka sen uuden ulkomuodon vuoksi. Noin puolen metrin korkuinen hiekkalinna auttoi nidorinaa piiloutumaan maastoon loistavasti, vaikkei se itse ollutkaan siitä tietoinen. Herättyään pokémon ei ollut kuitenkaan yhtään tyytyväinen uuteen suojaansa, koska se joutui vaivalla mönkimään ylöspäin päästäkseen ulos sieltä.

Mindi yritti joka päivä parhaansa mukaan ylipuhua nidorinaa kokeilemaan rannan aktiviteetteja, mutta turhaan. Loppujen lopuksi nidorina vietti aikansa maahan kaivautuneena niinä päivinä, mitä Momoi rannalla pokémoneineen vietti. Adrastoksen ja Cainin harjoitellessa Mindin johdolla Momoi luki päivänvarjon alla pokémonkirjaansa ja raapusti sen marginaaleihin muistiinpanoja. Pokémunalle tyttö oli kasannut varjoon oman hiekkakasansa, johon hän oli asettanut sen pystyyn. Päivät kuluivat nopeasti Momoin päntätessä pokémontietouden perusteita.

Viikon kuluttua Mindi oli saanut Cainin ja Adrastoksen valmennuksen päätökseen. Hitmonchan oli oppinut hänen avullaan Swiftin ja Rufflet Rolling Kickin. Euphemia oli puolestaan kyräillyt kaikkia sen montun ohi kulkevia ihmisiä ja pokémoneja. Momoi taas oli oppinut pokémoneista viikossa enemmän kuin koko hänen kahdeksanatoista elinvuotenaan. Iltaisin hän oli viettänyt aikaa Mindin, Kain, Ooban ja Volknerin seurassa – tai lähinnä istunut heitä kuunnellen. Hänen havaintojensa ja kuulemansa mukaan hän oli oppinut, mitkä pokémonit kuuluvat Kain tiimiin ja kuinka vahvoja ne suunnilleen ovat. Tyttö oli myös kaivellut muistiaan ja yrittänyt kartoittaa pokémoniensa hyökkäykset kysellen niistä samalla Mindiltä. Ooban piikittelystä hän oli puolestaan poiminut erilaisia niksejä ja yleistietoa, kuten pokémonien heikkoudet erityyppisille iskuille. Oppimansa perusteella Momoi oli laatinut summittaisia kaavioita tulevan saliottelun mahdollisesta kulusta. Ottelu sisälsi kuitenkin niin monta muuttujaa, ettei Momoi voinut olla varma oikein mistään. Hitmonchan ottelisi luultavasti itsenäisesti hyvin – kuten aina. Rämäpäinen ruffletkaan ei ollut sen hullumpi otteluissa, kunhan se ei innostuisi liikaa. Mindin mukaan Adrastoksesta saisi pienellä vaivalla oivan ottelukumppanin, mikä tarkoitti sitä, että sen summittainen ottelutyyli paranisi huomattavasti, jos sen kouluttaja ohjaisi sitä. Euphemia oli kuitenkin ottelun suurin epävarmuustekijä. Nyrpeä nidorina ottelisi miten tahtoi. Momoi oli kuitenkin nähnyt sen blizzardin tuhovoiman, minkä perusteella hän tiesi, että nidorina antaisi hyvän vastuksen Kain pokémoneille. Kaikki oli kuitenkin kiinni pokémonin mielialasta, joka oli viikon kuluessa ollut aika myrskyisä. Toisaalta Euphemia ei ollut laittanut koko rantaa uuteen järjestykseen niin kuin Momoi oli pelännyt.

Kai ja Momoi olivat sopineet ottelupäiväksi lauantain, joka tarkoitti sitä, että ranta vilisi lomalaisista. Väentungoksen vuoksi Kai oli joutunut eristämään ottelupaikan muusta rannasta köysillä hänen apulaisiensa kanssa. Otteluareenan ympärille oli kerääntynyt kuitenkin jo massoittain yleisöä. Salipäällikön oma faniklubi oli pakkautunut suorakulmion muotoisen alueen yhdelle laidalle ja heilutteli näyttäviä bannereitaan, joihin oli kirjoitettu mitä siirappimaisempia iskulauseita. Momoi odotteli kauempana väkijoukosta ottelun alkua poképallot taskussaan. Mindi ja Sinnohin kaksikko olivat jossain ihmismassan seassa varaamassa itselleen hyviä paikkoja. Mereltä päin puhaltava voimakas tuuli repi Momoin housunlahkeita, mutta muuten säässä ei ollut muuta moitittavaa.

- Nyt ollaan valmiita! yksi Kain avustajista huusi salipäällikölle.

Erotuomari oli asettunut suurin piirtein kentän puoleen väliin vihreän ja punaisen lipun kanssa. Momoi ehti ohimennen ajatella, miten epäkäytännölliset värit punainen ja vihreä olivat värisokeiden kannalta. Tilastollisesti jopa 8%:ia miehistä kärsii punavihersokeudesta ja jos oletetaan, että tätä ottelua seuraa noin parisataa henkilöä, joista noin puolet ovat miehiä…. Laskennallinen tehtävä ja aivoittelu rauhoittivat väkijoukon läpi pusertuvaa Momoita, joka ei ollut kovin mielissään saamastaan huomiosta. Pikkulapset osoittelivat häntä innokkaasti sormellaan, teini-ikäiset tytöt supisivat ja kikattelivat. Saipa Momoi jopa pari viekoittelevaa vihellystä peräänsäkin.

Momoi kipusi paalujen varaan pystytetyn köyden yli hiekkakentän toiseen päätyyn. Tyttö asettui olkapäiden levyiseen haaraseisontaan ja laski pokémunan kantolaukun viereen maahansa. Sitten erotuomari kuulutti: - Saliottelu käydään salipäällikkö Kain ja haastaja Momoi Hondan välillä. Ottelussa on luvallista käyttää kolme pokémonia ja se, jonka pokémon seisoo kentällä viimeisenä, voittaa. Ulkopuolisten häirintä johtaisi ottelun keskeytymiseen.

Erotuomari heilautti kumpaakin lippua edessään ja vihelsi pilliin merkiksi ottelun alkamiseksi.

- No niin, nyt mennään! Kai huudahti iloisesti ja heitti poképallon ilmaan. Kuplasinetti sai pallon vaahtoamaan kuplia azumarillin ilmestyessä kentälle. Pulskanpuoleinen vesikanipokémon tömisteli innoissaan hiekalla ja Kain fanit kehuivat sitä kannustushuudoin.

Momoi oli päättänyt jo ennen ottelun alkua ensimmäisen pokémoninsa, olisi sen vastus mikä tahansa. Tyttö kaivoi taskustaan kuupallon ja vapautti mustien terälehtien pyörteestä Euphemian. Oikean taktikoinnin Momoi voisi aloittaa vasta nähtyään nidorinan suorituksen.

- Azumarill, tail whip! Kai ohjeisti pokémoniaan.

Kentälle materialisoitunut nidorina katseli myrtyneen näköisenä ympärilleen. Jatkuva auringonporotus oli sen mielestä tympeää, mutta köysiaidan laidalla heiluva ihmisjoukko ja azumarill saivat sen arvioimaan tilannetta uudelleen. Euphemia oli nähnyt azumarillin kuluneen viikon aikana pari kertaa ja niinpä nidoran katsoi vain kummastuneena häntäänsä vispaavaa vesipokémonia.

- Aqua tail, nyt! Kai kiirehti.

Pokémonin kehossa oleva vesi kerääntyi azumarillin poijuhäntään tehden sen raskaaksi pokémonin samalla tormatessa kohti vastustajaansa. Azumarill onnistui mäjäyttämään paikallaan nyhjöttänyttä Euphemiaa hännällään niin hyvin kuin vain osasi. Isku osui nidorinaa leuan alapuolelle ja sai pyöräytettyä pokémonin selälleen hiekkaan. Lyönti kirpaisi Euphemiaa kunnolla ja kesti hetken ennen kuin se tajusi mistä on kysymys. Se oli ottelussa! Pelkkä ajatus johonkin typerään otteluun joutumisesta tällä typerällä rannalla tämän typerän vesijäniksen kanssa sai Euphemian verenpaineen kohoamaan. Nidorinan edustusliike sai lämpötilan tippumaan niin nopeasti areenalla, että Kain teini-ikäiset fanit piiloutuivat banneriensa taa kiljuen. Lyhyt lumimyrsky sai hiekkakentän kastumaan lumihiutaleiden sulaessa, mutta azumarilliin se ei ollut tehnyt paljoa vahinkoa. Nidorinan pystyi nyt erottamaan kentän omasta päästään teroittelemassa kynsiään ja mittailemassa pahaenteisesti vastustajaansa. Lumisateesta typertyneet sivustaseuraajat kohisivat keskenään. Kain faniklubi ryhtyi uuteen kannustushuutoon.

- Fury swipes? Momoi ehdotti kasvatilleen.

- Se on heikko hyökkäys azumarill! Tee vain defence curl, Kai selitti innoissaan.

Euphemian hyökkäys ei kuitenkaan ollut fury swipes – eikä Momoi ollut niin olettanutkaan. Euphemia hyökkäsi yleensä täydellä voimalla eivätkä sitä kouluttajansa mielipiteet kiinnostaneet. Azumarill käpertyi kasaan voimistaakseen puolustustaan, mutta olikin siten oiva maali nidorinalle, joka käytti poison jabia. Azumarill kiljahti ikävästi myrkkypistoksen seurauksena. Sen silmissä alkoi sumeta hieman, minkä pokémon ajatteli johtuvan yllätyshyökkäyksestä. Kyseessä oli kuitenkin myrkytys joka heikentäisi pokémonia niin kauan kuin se parannettaisiin tai se pyörtyisi.
Azumarill, kokeile rolloutia! Kai yritti auttaa pokémoniaan.

Hyvin koulutettu pokémon teki työtä käskettyä ja lähti pyörimään pallona kohti nidorinaa. Euphemia kuitenkin väisti märässä hiekassa huonosti pyörivän azumarillin, joka joutui luopumaan rolloutin jatkamisesta myrkyn leviämisen vuoksi. Nyt jo hieman paniikkivihainen azumarill käytti bubble beamia, joka osui maaliinsa. Euphemia yritti ohjata etujaloillaan ilkeästi nipisteleviä kuplia pois, mutta kuplat tekivät kuitenkin ikävää vahinkoa. Nidorinan hutkiessa kuplia Kai oli jo käskyttänyt pokémoniaan tekemään vielä aqua tailin, jota se ei jaksaisi enää myöhemmin ottelussa käyttää. Azumarillin nopeat liikkeet takasivat sen, että Euphemialla ei ollut paljon aikaa reagoida hyökkäykseen, joka näytti muutenkin väistämättömältä. Kun azumarillin häntä tuli nidorinan mahaa kohti ja osui, Euphemia tarrasi siihen kaikin voimin ja upotti hampaansa poijuun vapauttaen samalla ukkosenergiaa. Azumarill ja nidorina pyörivät maassa yhtenä myräkkänä. Sähkötyypin isku oli satuttanut azumarillia, mutta myöskään nidorina ei voinut kieltää azumarillin fyysisten hyökkäysten tekemää vahinkoa. Kain pokémon onnistui nousemaan maasta Euphemiaa nopeammin ja niinpä se myös ehti viimeistellä ensimmäisen ottelunsa bubble beamilla. Väkijoukko puhkesi hurraamaan salipäällikön ensimmäisestä voitosta. Momoi palautti pyörtyneen Euphemian palloonsa. Nidorina oli otellut tytön mielestä ihan hyvin siihen nähden, että se oli miltei villipokémon.

- Juuhuu! Kai tuuletti. Enkä sanonutkin olevani alueen paras kouluttaja? hän kiusasi vastustajaansa.

Mindi ja Volkner tuhahtelivat huvittuneesti ystävänsä muuttuneelle käytökselle. Kai tuntui muuttuvan ikään kuin toiseksi ihmiseksi aina otellessaan. Ooba iloitsi väkijoukon mukana, mutta piti vielä mielessään Momoin kaksi jäljellä olevaa pokémonia, jotka hän entuudestaan tunsi. Varsinkin hitmonchanin ottelusta tulisi mielenkiintoinen. Ottelun voittamiseksi kummallakin osapuolella olisi vielä paljon tekemistä.

Momoi pyöritteli Adrastoksen poképalloa hetken kädessään ennen kuin heitti sen terävällä ranneliikkeellä ilmaan. Valkoinen savuryöppy purkautui pallosta kotkanpojan noustessa siivilleen.

- Tee energy ball! Momoi huusi linnulle. Mindin mukaan otteluihin tottumattomat pokémonit olivat yleensä aina hieman hämillään joutuessaan suoraan otteluun pallosta päästyään. Sen vuoksi kouluttajan neuvot olivat ensisijaisen tärkeitä ottelumenestyksen kannalta.

Muutaman metrin korkeudella lentävä rufflet kuuli Momoin huudon ja katsahti alas kentälle paikantaen vastustajansa. Tarkkasilmäinen lintupokémon ei irrottanut katsettaan kohteestaan vaan alkoi keräämään vihreää energiaa sulkiensa päihin. Lehtienergia muotoutui yhdeksi isoksi palloksi ennen kuin Adrastos vapautti sen kohti Azumarillia. Vesijänis yritti torjua iskua hännällään, koska ei ehtinyt sen alta pois. Myrkytyksen heikentämälle pokémonille energiapuristeen osuma oli kuitenkin liikaa, minkä seurauksena azumarill huojui edes taas paikallaan ennen kuin pyörtyi maahan mahalleen.

Lähes simultaanisti azumarillin pyörtymisen kanssa Kain kannatusjoukoista nousi kiihkeä buuashuutojen kuoro. Momoi naksutteli kylmän viileästi kaulaansa ja pyöritteli päätään ikään kuin lämmitelläkseen liikuntasuoritusta varten. Kain reaktio pokémoninsa pyörtymiseen oli intohimoinen kuten myös se uho, joka hänen olemuksestaan nousi hänen vapauttaessaan uuden pokémoninsa sen pallosta.

- Wingull, valitsen sinut! hän huusi.

Momoi mutristeli huuliaan Kain valinalle. Lintupokémonien välisessä ottelussa lentotyypin iskuilla ei olisi merkittävää etusijaa.

- Wingull, piiloudu sumuun! Kai ehti käskyttää pokémoniaan ennen kuin Momoi ehti miettiä, mitä tehdä seuraavaksi.

Lokkipokémon nostatti sumun märästä hiekasta haihtuvasta vedestä. Sumuverho ei tosin kestäisi kauaa kiitos navakan tuulen ja taivaanlaelta kuumana hehkuvan auringon. Rufflet ja wingull aloittivat kilpalennon epämääräisen vesihöyrypilven keskellä. Äkkinäiset käännökset lentoradoissa saivat pokémonit välillä yllättävänkin lähelle toisiaan. Adrastos onnistui yhdessä välissä yllättämään vastustajansa lentämällä sitä päin samalla vääntäen kasvonsa kauheaan virnistykseen. Scary facen jälkeen wingullin lento hidastui hieman ja sen sumuverhokin oli jo ohentunut huomattavasti.

- Tee water gun! Kai huusi kesken lintujen lennon.
Wingull purskautti nopeasti suustaan kapeahkon vesipatsaan kohti Adrastosta, jota hyökkäys onnistui sipaisemaan kyljestä.

- Fairy wind, nyt! Momoi ohjeisti pokémoniaan.

Rufflet oli nyt kohtuullisen lähellä wingullia, joka yritti ilmeisesti nostattaa uutta sumua. Hopeinen keijutuuli, joka kuljetti vaaleanpunaisia energiahippusia, osui wingulliin, minkä vuoksi linnun sumun tuottaminen keskeytyi. Sitä seurasi jatkuva siipi-iskujen vaihto ja uusi takaa-ajo. Mitään merkittäviä eroja pokémonien voimakkuudessa ei ollut, mutta taivaalta alas leijuvien sulkien perusteella voitiin päätellä kummankin olevan jo hieman väsyneitä.

- Tee aerial ace! Momoi kehotti Adrastosta, sillä sulkapöllystä ei näyttänyt tulevan loppua.

Adrastos kiihdytti vauhtiaan ja lensi aina vain korkeammalle. Sitten se yhtäkkiä kääntyikin ympäri, syöksyi alaspäin sen jahtaaja kohti ja törmäsi siihen täydellä nopeudella. Molemmat pokémonit lähtivät tippumaan kohti maata. Adrastos sai kuitenkin kerättyä itsensä, eikä tipahtanut hiekalle asti niin kuin wingull. Rufflet kuitenkin sukelsi lentämään matalalle ilmeisesti nokkiakseen lokkipokémonia. Mutta wingull pääsi yllättämään sen water pulsella, jonka sen oli tukeva tehdä maalla seisten. Vesipyssyä suurempi vesipatsas iskeytyi vasten ruffletia, minkä seurauksena lintu pyöri pitkin hiekkaa. Puolimärkä hiekka ujuttautui Adrastoksen untuvien sekaan ja sotki sen siivet.

- Tee nyt super sonic! Kai huusi wingullille.

Ihmiskorvan kuuloalueen ulkopuolella oleva ääniaalto purkautui wingullista ja sai Adrastoksen pään pyörälle. Hiekkaan ja veteen tottunut merilokki läpsytti muutaman kerran siipiään ja nousi sitten lentoon.

- Vielä quick attack! kuului Kain neuvo.

Wingullin matalasta lennosta lyömä pikaisku lennätti rufflettia vielä kerran ympäri hiekalla. Yleisö ja kouluttajat pidättelivät hengitystään, sillä ruffletin ottelukuntoisuus näytti tulleen loppuunsa. Selällään maassa makaavan ruffletin pitkäkyntiset linnunvarpaat nykivät sen näköisesti, että pokémon oli ihan tietoisuuden ja tajuttomuuden rajalla. Silloin Momoi rikkoi jännittyneen hiljaisuuden harppomalla muutaman askeleen kentälle pokémoninsa luokse. Yleisön katseet seurasivat tytön toimia. Erotuomari hölkkäsi katsomaan, mitä Momoi aikoi. Tyttö kaivoi taskustaan pienen keltaisen neliönmuotoisen liuskeen, jota hän näytti erotuomarille. Tuomari nyökkäsi hyväksyvästi. Momoi ujutti reviven Adrastoksen nokan raosta sen kielelle, jossa ohut levy suli. Keinotekoiset otteluavusteet eivät olleet kovin yleisiä vielä kouluttajien harrastelijatasolla, mutta mitä kokeneemmista uuden polven kouluttajista puhuttiin, sitä todennäköisemmin he olivat lainanneet tieteen apua otteluissa.

Adrastoksen koivet alkoivat sätkimään palautteen vaikutuksesta. Erotuomari heilutti jälleen lippuja ottelun jatkumiseksi. Kain kannattajat eivät olleet kovin mielissään ruffletin virkoamisesta, minkä he kyllä osoittivat jatkuvalla Momoin kyräilyllä. Rufflet kuitenkin seisoi hiekalla ja keskittyi jälleen vastustajaansa, joka oli jo kerran voittanut sen. Kotkanpoika alkoi räpyttämään siipiään vimmatusti ankkuroituen samalla hiekkaan. Glaciate-iskun jäinen viima iskeytyi vielä maassa uusia käskyjä odottavaa wingullia. Kuurainen tuulenpuuska jäädytti merilokin höyhenillä olevat vesipisarat pieniksi jäähelmiksi, mikä hidastaisi wingullin menoa hieman. Uuteen hyökkäykseensä tyytyväinen Adrastos nousi uudelleen ilman kiertelemään wingullin yläpuolella.

- Älä jää maahan wingull! Nouse ilmaan ja tee quick attack pian, Kai neuvoi lokkia.
- Älä anna sen lentää! Momoi huusi vastauksena Adrastokselle

Tytön pokémon kuuli kouluttajansa huudon ja lähti syöksyyn wingullia kohden. Adrastos levitti harmaat siipensä ja löi toisella niistä vielä maassa räpistelevää lokkia. Wingull menetti tasapainonsa yhteentörmäyksen voimasta ja pyörtyi sievästi hiekalle. Adrastos rääkäisi voitokkaasti ja teki pari ylpeää kierrosta ympäri areenan ennen kuin lennähti hiekalle seisoskelemaan. Yleisössä taputettiin Momoille ja hänen pokémonilleen, mutta Kain kannustushuudot olivat niitäkin kuuluvampia.

- Tämä ei ole vielä ohi, Kai uhosi ja heitti viimeisen poképallonsa ilmaan.

Kain poliwrath materialisoitui hiekalle energiaa puhkuen. Momoi tiesi pokémonin olevan Kain vahvin kasvatti, joten hänen ei saanut aliarvioida sen kykyjä. Siinä samalla pokémon alkoikin takoa rintaansa ja ottamaan tanssiaskelia. Tummat pilvet kerääntyivät hyvin paikallisesti kentän yläpuolelle ja ohut vesisade alkoi vihmomaan kenttää. Adrastos yritti suojata itseään siivillään, sillä se ei pitänyt sateesta eikä se tehnyt varsinkaan lentämisestä helpompaa.

- Et voi jäädä siihen vain odottamaan! Momoi huusi närkästyneesti. Jos poliwrath ja rufflet kohtaisivat maalla, olisi poliwrath voittaja ennen kuin Adrastos ehtisi käyttämään ensimmäistäkään iskua.

Momoin neuvo ei ollut hetkeäkään liian myöhään, sillä sadetanssin jälkeen sammakonpoikanen oli jo hyökkäämässä bubble beamilla ruffletia kohti. Adrastos räpisteli itsensä vaivoin ilmaan, mutta väisti kuitenkin poliwrathin kuplaryöpyn.

- Tee energy ball tai fairy wind! Momoi huusi. Hän tiesi pokémonin kontaktihyökkäysten olevan spesiaali-iskuja voimakkaampia, mutta poliwrathin lähelle joutuminen, voisi olla riskialttiimpaa kuin heikompien hyökkäysten käyttäminen.

Sateesta märkä Adrastos yritti kerätä viherenergiaa energy balliin, mutta joutuikin väistämään uuttaa kuplavanaa. Lintu yritti vielä jatkaa hyökkäystään, mutta energiapallon uudelleenkokoaminen osoittautui mahdottomaksi. Vihreät kipunat satoivat maahan veden mukana kadoten hiekkaan tekemättä mitään vahinkoa. Fairy windin nostattaminen sateessa osoittautui myös liian vaikeaksi, joten rufflet päätti turvautua sen viimeiseen vaihtoehtoon. Adrastos levitti siipensä mahdollisimman leveälle, otti vielä viimeisen mutkan vauhtia kentän päästä ja lähti syöksyyn kohti poliwrathia. Siipi-isku osui kyllä nuijapääpokémoniin, mutta samalla myös ruffletin lento päätyi siihen. Adrastos kierähti hiekalle, minkä seurauksena ketterä poliwrath oli jo antamassa kaksoisläpsäytystä sille ennen kuin se ehti nousta edes jaloilleen. Kai ja hänen faniklubinsa hurrasivat poliwrathin voitolle.

Momoi palautti Adrastoksen palloonsa. Cain olisi hänen viimeinen mahdollisuutensa voittaa salilla ja päästä pois tästä kaupungista. Hitmonchanin päästyä pallostaan kentälle yleisö rauhoittui seuraamaan ottelua mukavan jännityksen vallitessa. Kummallakin kouluttajalla oli jäljellä enää yksi pokémon, joista kummatkin sattuivat olemaan taistelutyypin pokémoneja. Kummallakaan ei ollut siis tyyppietua, mikä pistäisi pokémonien kestävyyden koitokselle.

Poliwrathin manaama sadekuuro oli jo laantunut ja pilvet hajaantuneet. Hiekkakenttä oli jo aivan myllätty aiemmista otteluista, mikä hankaloitti hieman kömpelön hitmonchanin liikkumista. Märkä hiekka ja kuopat olivat myös nopeiden liikkeiden kannalta epäsuotuisa ympäristö.

- Poliwrath, tee ensin bubble beam ja sitten body slam! Kai aloitti.

Nuijapää otti tukevan haara-asennon tehdäkseen kuplahyökkäyksen. Cain reagoi kuitenkin vastapuolen kouluttajan huutoihin tekemällä double teamin, joka heikentäisi poliwrathin osumatarkkuutta. Poliwrath onnistui rikkomaan useimmat illusioista ennen kuin hitmonchan hyppäsi niiden joukosta tekemään taklauksen. Taklaus ei kuitenkaan pahemmin horjuuttanut sammakonpoikaa, vaan se tarttui hitmonchaniin tarkoituksenaan kaataa vastustajansa maahan. Poliwrath kaatui maahan hitmonchanin päälle, mikä tuotti kummallekkin pokémonille vahinkoa. Cain ei saanut työnnettyä poliwrathia heti pois päältään, sillä pokémonit olivat samaa koko- ja painoluokkaa. Niinpä hitmonchan asetti hansikaskätensä hiekalle ja takoi esiin kuvitteellisten kuolleiden lehtien pyörteen, joka osui poliwrathin kasvoille hajoten oranssin ja violetin värisiksi kipinöiksi. Pokémon veti vaistomaisesti kätensä silmiensä vuoksi, mikä auttoi hitmonchania pakenemaan sen otteesta. Cain perääntyi muutamia askeleita ja vetääkseen henkeä ja kerätäkseen voimiaan uuteen kierrokseen.

- Älä anna sen levätä! Tee hypnosis, Kai neuvoi.

Siinä samassa poliwrathin rumpua muistuttavan mahan mustavalkoinen kuvio alkoi pyöriä unettavasti. Cain ei voinut välttyä katsomasta vastustajaansa, joten hypnosiksen unettava vaikutus alkoi välittömästi ja muutamassa sekunnissa hitmonchan olikin jo umpiunessa.

- Body slaaaammm! Kai käskytti innoissaan, sillä hän tunsi voiton olevan lähellä.

Juuri silloin pikkulapsen huudahdus pysäytti koko ottelutilanteen ja sai kaikkien huomion kiinnittymään Momoin kentän päätyyn. ”Tuo muna kuoriutuu!” – huudahdus riitti muuttamaan ihmisten mielenkiinnon kohteen saliottelusta Momoin keltakuoriseen pokémonmunaan. Kantolaukussaan lepäävä pokémuna oli toden totta alkanut liikkumaan ja säröilemään. Momoi ei ollut koskaan ennen nähnyt kuoriutuvaa pokémonia, eikä hän tiennyt miten suhtautua koko asiaan, mutta jokin tuossa kuoriutumassa olevassa munassa sai hänen aivonsa keskittymään siihen niin täysin, että hän unohti koko käynnissä olevan saliottelun. Ooba, Mindi ja Volkner hyppäsivät kenttää rajaavan köyden yli välittämättä ottelussa. Heidän intohimonsa pokémoneja kohtaan ei tuntenut aikaa eikä paikkaa ja munan kuoriutuminen oli aina yhtä jännittävää.

Momoi käänsi kantolaukun säiliöosan auki. Munan yläosa oli jo aivan säröillä ja sen raoista purkautui ulos hentoja valonsäteitä. Niin kouluttajat kuin yleisökin seurasivat tilannetta hengitystään pidellen. Yhtäkkiä jokin otus töytäisi kuoren auki valopurkauksen saattelemana. Munan pohjukka oli kuitenkin vielä ehjä ja sen suojiin oli kyyristynyt kaksi ihan pikkuista pokémonia. Siis kaksi pokémonia! Mindin leuka loksahti ammolleen: - En ole vielä koskaan nähnyt kahden pokémonin kuoriutuvan samasta munasta! Ja vielä tuon värisiä! Katsokaa nyt niitä.
Pichuja, Volkner virnisti iloisesti. Sähkötyypin pokémonit olivat aina miehen mieleen.
Momoi tuijotti edessään säiliöstä ulos kiipeäviä otuksia. Yksi niistä oli kimaltelevan vailkoinen mustin merkein ja toinen hehkui oranssia ja mustaa. Vihreäsilmäinen syksyn värejä tunnustava pichu hyppäsi hiekalle ilmeisen innostuneena kun taas valkoinen oli huomattavasti arempi ja piti katseensa maassa tarrautuen ensimmäisen pichun häntään. Väkijoukosta kuului ihastuneita huokauksia, mutta samalla myös tilanteen päivittelyjä. Kaksospokémonit olivat todella harvinaisia ja nämä pichut olivat vielä aivan erityisen värisiä. Volkner katsahti Momoihin, mutta kun hän huomasi tytön hämmentyneen ilmeen hän nappasi pichut syliinsä ja sanoi tytölle hymyillen: - Minä voin pitää niitä tämän ottelun ajan.

”Ottelu”-sana sai Momoin heräämään taas todellisuuteen. Aivan, hänellä oli saliottelu kesken, mikä pitäisi hoitaa alta pois. Silloin myös hiekalla makaava hitmonchan alkoi esittää heräämisen merkkejä. Mindi, Volkner ja Ooba kiirehtivät omille paikoilleen ennen kuin erotuomari jatkoi ottelua. Kai oli myös ollut selvästi kiinnostunut Momoin pokémunasta, mutta salipäällikkönä hän ei voinut jättää omaa paikkaansa kesken ottelun. Nyt kuitenkin poliwrath ja hieman kaikesta pihalla oleva hitmonchan seisoivat jälleen kentällä vastatusten.

- Bulldoze! Momoi huusi.
- Bubble beam! Kai kehotti.

Cain alkoi kuopia maata toisella jalallaan nauliten samalla poliwrathin kohteekseen. Poliwrath veti keskittyneesti henkeä ja ampui sitten kuplavanan kohti hitmonchania. Cain rynnisti silmittömästi kohti poliwrathia välittämättä sitä päin ammutuista kuplista porhaltaen vain niiden läpi. Hitmonchan onnistui rynnistystaklauksellaan kaatamaan poliwrathin, joka oli viimeiseen asti yrittänyt voittaa Cainin kuplillaan. Taistelupokémonien välille kehittyi nyrkkikahakka, josta niiden oli vaikea irtaantua kärsimättä vahinkoa. Cainin kolmenminuutin lähikontaktin raja kuitenkin läheni loppuaan, minkä vuoksi pokémon antoi töytäistä itsensä kauemmaksi. Hitmonchan kohotti kätensä sivuilleen kämmenet maata kohti. Illuusio maasta kipunoiden nousevista lehdistä lumosi sivustaseuraajat. Cain pyöräytti nyrkkejään ja lähetti pyörteen lailla tanssivat lehdet poliwrathia kohti…

Vastaus:

Edellisestä yllätyksestä oppineena Poliwrath osasi ennakoida iskun ja kohotti nyrkkinsä kehonsa suojaksi. Magical Leaf oli kuitenkin liikaa ottelun väsyttämälle sammakonpojalle ja lehdet tekivät tarpeeksi tuhoa suojauksesta huolimatta. Poliwrathin tuupertuessa maahan erotuomari vihelsi pelin poikki ja julisti Momoin haasteen voittajaksi. Onneksi olkoon, Tidal Badge on sinun!

Huh, tämä oli kyllä laadultaan timanttinen saliottelu! Voitto ei ainakaan jäänyt valmistautumisesta kiinni. Momoi oli jotenkin tosi symppis tässä luvussa. Tykkäsin, kuinka tämän tieteelliset taipumukset tulivat esiin useaan otteeseen tarinan aikana, mm. Momoin yrittäessä rauhoittaa itseään ottelua varten tilastoja ja todennäköisyyksiä arvioimalla. Ottelu oli vaikuttavan dynaaminen, otit tosi hyvin ympäröivän yleisön ja Kain personaan huomioon.
Mieleen jäi myös reviven käytön toteutus, joka oli miellyttävän realistinen: ottelu keskeytetään, tuomari tulee tarkastamaan tilanteen, hyväksytty nappula naamaan ja peli jatkuu, kun otus näyttää taas elonmerkkejä. Peleihin keskittyneenä pokémonfanina olen aina välillä miettinyt, miten otteluesineet voisi toteuttaa järkevästi keskellä tarinaottelua - niitä kun on tosiaan käytetty sangen vähän pokémonhoitoloissa. Tämä tekstinpätkä valaisi asiaa kivasti. Pichut päättivät valita aikamoisen hetken kuoriutumiselleen. Hauska väliintulo kaikessa hämmentävyydessään, joskin kohtaus söi siten vähän fiilistä ottelun loppuhuipennuksesta. Mutta mikäs siinä, ei salitaistojen tarvitse aina päättyä eeppiseen räjähdykseen. :'D

Rantakoulun harjoituskursseista tarinoit juuri siihen malliin kuin olinkin toivonut niistä kirjoitettavan! Plussaa etenkin siitä, että olit huomioinut, kuinka kukin laji itse asiassa kehittää tavoiteltua statsia (esim. Cainin piti oppia voiman sijasta handlaamaan melonnan erikoistekniikka). En itse ihan niin tarkasti kyseistä asiaa miettinyt rantakoulua väsäillessäni, joten oli kiva huomata, että joku näki vaivaa senkin pohtimiseen! Erityisesti lintupokémonien jalkapalloharjoitukset olivat varsin hauskasti toteutettu, ottelu Cainia ja Golduckia vastaan ol i mainio. Euphemia oli taas valloittavalla tavalla oma, ynseä itsensä! :'D Hiekkalinnakohtaukselle sai kyllä nauraa, kuten myös Nidorinan reaktiolle, kun tämä sai huomata olevansa ottelussa.

Cain +2lvl +5op, Adrastos +3lvl +5op, Euphemia +2lvl +5op. Rahaa tarinasta 100pd:tä. Salihaasteen päihittämisestä ansaitset salimerkin lisäksi 150pd:tä ja Net Ballin! Päivittelen myös pokémonien vahvistuneet statsit ja opitut iskut profiiliisi.

©2017 Auroran vieraskirjat - suntuubi.com